Matkoja maailmaan 2020

Koko koronan ajan Toimivat Seniorit ry:llä ei ole ollut Matkoja maailmaan -piirin tapaamisia. Tästä syystä olemme keränneet nyt alkuun eri maiden kirjailijoiden teoksia luettavaksi. Nyt aluksi olemme koonneet tiedoksi aasialaista kirjallisuutta.  Lisää voi lukea Kuukauden kirjasta (Helenan- sivuilta).  facebook sivuilta) -  HA.

Aasia 2020:  Kirjoja ja kirjailijoita 1
Helena Allahwerdi & Pirkko Liikanen
               
Sisältö
Afganistan: Khaled Hosseini;  Atiq Rahimi; Saira Shah
Bangladesh: Tahmima Anam
Intia: Adiga, Aravind; Kiran Desai; Arundhati Roy
Irak:Hassan Blasim
Iran:Golnaz Hashemzadeh Bonde
Japani:Kazuo Ishiguro; Haruki Murakami
Kiina:Anchee Min; Mo Yan; Gao Xingjian
Syyria:Rafik Schami
Turkki:Maria Jordanidu; Orhan Pamuk; Emine Sevgi Özdamar; Elif Şafak

Afganistan
 https://www.suomalainen.com/collections/kirjailija-khaleid-hosseini/products/tuhat-loistavaa-aurinkoa-2https://www.suomalainen.com/collections/kirjailija-khaleid-hosseini/products/tuhat-loistavaa-aurinkoa-2
Khaled Hosseini (s. 4. maaliskuuta 1965 Kabul, Afganistan) on afganistanilais-amerikkalainen kirjailija.
Hosseini on vanhin viidestä lapsesta. Hänen isänsä oli etniseltä taustaltaan tadžikki ja työskenteli Afganistanin ulkoministeriössä ja hänen äitinsä opetti persian kieltä ja historiaa suuressa tyttökoulussa Kabulissa. Vuonna 1970 perhe seurasi isää Teheraniin, Iraniin, missä tämä työskenteli diplomaattina Afganistanin lähetystössä. Perhe sai poliittisen turvapaikan Yhdysvalloista ja he muuttivat Kaliforniaan 1980. Khaled Hosseini asuu Kaliforniassa ja työskentelee sisätautilääkärinä. Hän on naimisissa, perheessä on kaksi lasta ja kotikielenä on persia. Khaled Hosseini kävi Afganistanissa ensimmäisen kerran 27 vuoden jälkeen keväällä 2003.
Khalid Hosseini

Khalid Hosseini 2013. Ja vuoret kaikuivat. Suom. Katariina Kaila. Otava. 411 s.
Teos kertoo tarinan kahdesta sisaruksesta, äidittömistä Abdullah-pojasta ja hänen parivuotiaasta Pari-sisarestaan, joiden elämä vie heidät kauaksi toisistaan. Myös heidän velipuolensa perheineen joutuu lähtemään pois lapsuuden kodistaan sotaa pakoon pakolaisleirille Pakistaniin. Päähenkilöt revitään irti juuriltaan, ja alkaa monikerroksinen tarina heidän elämästään kuvattuna myös monen muun henkilön perspektiivistä käsin.
Molemmat, Abdullah ja Pari, jatkavat elämäänsä, sisällään toisen ihmisen kokoinen aukko. "Koko elämäni minusta tuntui kuin hän olisi antanut lapion ja käskenyt minun täyttää sisällään oleva aukko." Näin Pari, mutta ei suinkaan itsestään.
Kyseessä on tavallaan usean sukupolven kuvaus ensin lapsuuden kodissa Afganistanissa ja sitten muuttaminen aikuisena Ranskaan, USA:han tai, pakolaisleiriin Pakistaniin ja paluu vanhana lapsuuden maisemiin. Kansainväisen avustusjärjestön kreikkalaisen työntekijän elämää lapsena Kreikassa ja sitten aikuisena Afganistanissa kuvataan myös tarkasti. Sodan aikana ja sen jälkeen valtaapitävät anastavat pakolaisleirille sotaa paenneiden kodit ja maat, ja näin pakolaisleireiltä palanneilla on vastassa kiduttava köyhyys entisillä omilla maillaan. Köyhien afgaanipakolaisten maanomistuskirjat vain häviävät eikä heillä ole sitten enää minkäänlaista mahdollisuutta osoittaa oikeutta aikaisemmin omistamiinsa tiloihin.
Aikuisena Abdullah päätyy perheineen USA:han, missä hän elämän ehtoossa tapaa uudelleen rakastamansa sisarensa harmaatukkaisena tunnistamatta häntä enää. Abdullahin tytär Pari tapaa Ranskassa asuneen Pari- tätinsä ja myöhemmin Ranskassa tätinsä Parin lapset perheineen. Tarinan väliin mahtuu yli 50 vuotta monenlaista tarinaa Afganistanista, sodista ja raakuuksista, avustusjärjestöjen työntekijöiden elämästä, lapsuuden kylien häviämisistä kartalta ja uusien kaupunkien syntymisistä entisten kylien viereen.
Teoksessa liikutaan eri aikatasoilla ja eri puolin maailmaa, henkilöillä on kaikilla oma tarinansa, joista kuitenkin nivoutuu yhtenäinen punainen lanka. Teoilla on seurauksensa, ja nämä seuraukset ulottuvat toisinaan uskomattoman laajalle. Joskus sormi on leikattava irti, jotta käsi pelastuisi. Ja kuitenkin, kirjan keskiössä, sodan ja levottomuuksien ytimessä komeilee uljas ja periksi antamaton Afganistan, ystävyys ja lojaalisuus, perheen merkitys.
Teoksessa risteilevät monet tarinat. Keskiössä kulkee Abdullahin ja Parin enon Nabin tarina rikkaan talon isännän herra Wahdatin palvelijana ja autonkuljettajana. Tähän taloon Pari otettiin tyttäreksi ja hän ei koskaan saanut tietää, että häntäkin palveleva Nabi oli itse asiassa hänen oikea enonsa. Herra Wahdatin vaimo vie pienen Parin Ranskaan, missä hän aikuistuu ja unohtaa varhaisen elämänsä Ahfanistanissa. Nabin nöyryys ja palveluhenkisyys herra Wahdatia kohtaan vuosikymmenten ajan on todella lukemisen arvoista, vastaavaa suhdetta isännän ja palvelijan välillä voi harvoin löytää, saati etsimälläkään. Usein vasta kuoleman läheisyydessä ihminen hahmottaa elämänsä merkityksen, sen rikkauden ja arvon, jota nuorena ei pystynyt tunnistamaan.
Näin Nabin kohdallakin.
Muita teoksia: Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa.

ATIQ RAHIMI
Atiq Rahimi on ranskalais-afganistalainen kirjailija ja elokuvantekijä. Syntynyt v. 1962.
Pakeni v. 1948 Afganistanista Pakistaniin, missä asui vuoden. Hän sai turvapaikan Ranskasta.

ATIQ RAHIMI 2003. Unen ja kauhun labyrintti. Ranskan kielestä suomentanut Päivi Sinikka Kosonen. Like.
Nuori mies Farhad rellestää ja juhlii ystävänsä kanssa kolme päivää neuvostomiehityksen aikaisessa Kabulissa, missä vallitsee öisin liikkumiskielto. Sotilaspoliisit ottavat hänet kiinni, potkivat, hakkaavat, lyövät ja jättävät makaamaan verta vuotavana kadulle. Tästä alkaa Farhadin mielipuolinen pakomatka kauhun ja väkivallan vainoamasta elinympäristöstä.
Tuntematon nainen Mahnaz pelastaa tuskissa vaikeroivan, lähes tajuttoman Farhadin kadulta kotiinsa. Naisen lapsi kutsuu Farhadia isäksi. Farhadin äiti myy perheen ainoan kallisarvoisen maton salakuljettajille. Kouriintuntuva kauhu ja mielipuolinen ahdistus sekoittuvat Farhadin mielessä.

Missään hän ei ole turvassa.

Kauhu panee epäilemään omaa olemassaoloamme, saa meidät pakenemaan mielikuvitusmaailmoihimme, uskomaan kulttuurin ylläpitämiin dzinneihin, ylimaalliseen naiseen, kuoleman jälkeiseen elämään..
Farhadin mielessä sekoittuvat oma ja toisen perhe, uskonnon lait ja suvun perinteet, kuoleman unet ja todellisuuden kauhut, elämä hiuskarvan varassa - Kukaan ei ole koskaan turvassa, kaiken kauhun keskellä loputtoman yksin - eksyksissä.
Konkreettinen kuvaus turvapaikan hakijoiden kokemuksista matkalla joko kuolemaan tai sitten turvaan,. tässä kertomuksessa selviytymiseen


Saira Shah
Saira Shah (born 5 October 1964) is an author, reporter and documentary filmmaker. She produces, writes and narrates current affairs films.
Shah was born in London and raised in Kent, England. She was educated at Bryanston School and read Arabic and Persian at the School of Oriental and African Studies, University of London, graduating in 1986. Her father was Idries Shah, an Afghan writer of books on Sufism. Part of his family was originally from Paghman, Afghanistan. Her mother is half-Parsi and half-English.[1] The author Tahir Shah is her brother[3] and she also has a sister, Tahir's twin, Safia Shah


Saira Shah: Tarinankertojan tytär. WSOY. 2004. Englanninkielinen alkuteos: The Storyteller's Daughter Suomentaja: Liisa Pakkanen
Afganistan ja sen historia sotineen ovat minulle melko hämäriä. Kirjailija ja toimittaja Saira Shah ( s. 1964) valottaa ja avaa selkeästi tien monikulttuurisen Afganistanin rikkaaseen heimoyhteiskuntaan, joka on jatkuvasti sodassa, Sotiin ovat sotkeutuneet Neuvostoliitto, USA, Saudi Arabia ja monet fundamentalistiset ryhmät. Tavallinen kansa on toistamiseen väkivallan, raakuuksien ja pommien armoilla.

Neljä puoli miljoonaa ihmistä on joutunut pakenemaan naapurimaihin Pakistaniin ja Iraniin. Puolitoistamiljoonaa on sotien uhreja. Maa on täynnä kertomuksia kuolemasta, nälästä, raiskauksista, orvoista ja leskistä.

Sairan suku on lähtöisin Afganistanista ja hän lähtee sinne etsimään isänsä ja isoisänsä tuhansien kertomusten ja myyttien maata ja suvun Paghmanin paratiisia ja linnoitusta jotka suku kadotti lähtiessään Englantiin.

Saira Shah oli 19 vuotias kun hän tapaa ensimmäisen kerran Mirza setänsä ja tämän perhettä Pakistanissa. Siellä hän törmää sellaisiin tapoihin, joihin hän ei ole tottunut kotonaan Englannissa. Hänen odotetaan käyttäytyvän naisen roolin mukaisesti vangittuna kodin seinien sisäpuolelle miesten katseiden ulottumattomiin. Mirza setä haluaa hänen menevän naimisiin serkkunsa kanssa. Tätä Saira ei tietenkään halua, Suvun naimaton Amina- täti pelastaa hänet kihlaukselta.

Saira Shah tekee koko ajan virheitä, jotka vievät Mirza-sedän suvulta sen kunnian. Hän pukeutuu mieheksi, matkustaa yksin tuntemattomien ihmisten kanssa, asuu vieraan miehen kanssa samassa asunnossa, tekee työtään ilman burqaa……. Matkallaan 21 vuotta vanha Saira Ahah paikkaa omaa identiteettiään ja korostaa niitä islamin periaatteita, joihin hän kasvanut:
 ” Naiset ovat miesten vastapareja.” (tasa-arvo)
” Käsken teitä auttamaan jokaista sorrettua, , onpa hän muslimi tai ei.” ( almut- zakat periaate) ”Pyydätte minua kiroamaan jumalattomat mutta minua ei ole lähetetty kiroamaan.” ( Ei muslemia tarvitse kirota)
 ”Oppineen muste on pyhempää kuin marttyyrin veri.” (rauha ja tiede tärkeimpiä kuin jihad, pyhä sota)
 ”Luota Jumalaan, mutta kytke ensin kamelisi.” (omavastuu, ei kaikkea Jumalan vastuulle)
”Yhden tunnin opetus on parempi kuin koko yön rukoukset.” (koulutus on tärkeämpää kuin sitoutuminen jäykkiin rukoilemisen perinteisiin)

Nämä Sairan aristokraattisen suvun opetukset repussaan hän lähtee Pakistanin Pesawarin kaupungista setänsä Mirzan talosta mieheksi ja välillä naiseksi pukeutuneena taivaltamaan vuorten yli kohti mujahidien tukikohtaa pieneen kylään vuorilla. Mujahidit kävivät pyhää sotaa Neuvostoliiton joukkoja ja heidän afganistanilaisia kannattajaan vastaan 1980-luvulla.

Kun naisella on burqa päällä, häntä ei voi tunnistaa. Hän on yhteiskunnallisesti näkymätön Saira pukeutui usein mieheksi. Tämä mahdollisti matkat Afganistaniin miesten keskuudessa.
Saira tapaa monia afganistalaisia, joiden tuskaiset kokemukset hän avaa. Hän löytää myös eristyksessä eläviä kyläläisiä, joiden elämä heijastaa Sairan isoisän ja isän kertomuksia paratiisista.

Kirjaa lukiessa tuli mieleeni Khalid Hosseinin kirjat Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa.
Saira Shahin kirja poikkeaa omanelämän kertomuksena Hosseinin kirjoista. Se on todistusvoimainen. Erityisesti minua lämmittivät ne lukemattomat kirjan kertomukset, joiden avulla Saira auttaa lukijaa ymmärtämään erilaisia näkemyksiä hänen kokemuksistaan. Pidin myös Jalaluddi n Rumin, Sa´din teosten ja Nasraddinin tarinoiden lainauksista. Niihin törmää kaikkialla islamin maailman kylissä ja kahviloissa.
Pirkko Liikanen

Bangladesh
Tahmima Anam 2010, Kulta-aika. Basam Books

Tahmima Anamin ( s.1975) esikoisteos Kulta-aika sijoittuu Bangladeshin itsenäisyyssodan aikaan vuoteen 1971. Kirjan tarinan kertojana on Dhakassa asuva leski Rehana Haque,joka tavallaan symboloi Bengladeshin koko taistelua vapaaksi ja itsenäiseksi maaksi. Hänellä on teini-ikäiset lapset, Sohail ja Maya, jotka sitoutuvat Bangladeshin itsenäisyyden puolesta taistelevaan opiskelijaliikkeeseen. Nuoret ihailevat Che Quevaraa ja Maoa, suunnittelevat vallankumousta ja kätkevät äitinsä puutarhaan aseita. Rehanan elämän punainen lanka on hänen rakkautensa lapsiinsa. Hän on heidän rinnallaan, tapahtui mitä hyvänsä. Rehana kasvaa itsenäisyystaistelun keskellä turvatusta elämästään kohtamaan jatkuvaa, rajua muutosta Ja hänestä tulee vapaa ja itsenäinen nainen.
Kirjassa kuvataan erinomaisesti islamilaisen perheen tapoja ja kulttuuria. Erityisesti lasten ja äidin ja Rehanan ja naapureiden väliset suhteet tulevat selkeästi esille. Oli mukavaa osallistua heidän tapaamisiinsa ja aterioihin. Tämän jälkeen olinkin valmis kokeilemaan bangladeshiläisen keittiön herkkuja. Elettiin keskellä sisällissodan raakuuksia, kidutuksia, ampumisia, kuolemia ja pakolaisleirin kauheuksia. Mutta niillä ei herkutella vaan Rehana kohtaa ne arkisesti ja auttaa minkä vain voi kaikissa tilanteissa.
Rehana jäi leskenä puille paljaille ja joutui antamaan lapsensa sukulaisilleen Lahoreen. Hän voi saada lapsensa takaisin vain osoittamalla kykenevänsä elättämään ja kouluttamaan heidät. Siinä onnistuessaan hän kantaa sydämessään salaisuutta. Lapset palaavat ja joka vuosi heidän äitinsä juhlii lasten paluuta naapuriensa kanssa. Sitten puhkeaa avoin itsenäisyystaistelu. Kaikki ovat osa tätä taistelua ja se mullistaa heidän elämänsä totaalisesti.
Kirjan rakenne on selkeä. Se etenee ajan teemana. Kieli on yksinkertaista sisältäen kultuurisia käsitteitä sekä muslimien että hindujen elämäntavasta. Kirjan lopussa on näitä käsitteitä selittävä sanasto.
Tahimima Anam syntyi Dhakassa 1975, mutta muutti kaksi vuotta vanhana vanhempiensa kanssa Pariisiin. Vanhemmat työskentelivät Unescossa. Yahimima kasvoi Pariisissa, New Yorkissa ja Bankokissa. Hänen vanhempnsa olivat olleet sissejä Bangladeshin itsenäisyystaistelussa ja heiltä Tahimima kuuli tästä sodasta. Yhdysvalloissa hän valmistui Harvardista tohtoriksi pääaineenaan antropologia. Kirjaansa Kulta-aikaa varten hän eli Bangladeshissä kaksi vuotta haastatellen vapaustaistelijoita. Tahimima on naimisissa amerikkalaisen keksijän Roöand D. Lambin kanssa. Heillä on yksi poika Rumi. Perhe asuu Lontoossa.
Tahimiman Anamin esikoisteos sai Commonwalth Writer’s palkinnon vuonna 2008.

Intia
Adiga, Aravind
Aravind Adiga (s. 23. lokakuuta 1974[1], Madras) on intialainen kirjailija ja toimittaja.
Aravind Adiga syntyi Intiassa, josta hän muutti 15-vuotiaana Australiaan. Hän opiskeli kirjallisuutta Columbian yliopistossa ja Magdalen Collegessa Oxfordin yliopistossa. Palattuaan Intiaan Adiga työskenteli Time-lehden kirjeenvaihtajana, ja hänen kirjoituksiaan ovat julkaisseet myös useat sanomalehdet kuten esimerkiksi Financial Times ja The Independent.
Adigan esikoisromaani Valkoinen tiikeri (The White Tiger) voitti vuoden 2008 Booker-palkinnon. Hän oli kolmas palkinnon voittanut esikoiskirjailija.

Adiga, Aravind: Viimeinen mies (Last Man in Tower, 2011). 578 sivua. Suomennos: Heikki Karjalainen, kansi: Timo Numminen. Avain, 2011

Aravind Adiga on Intian miljoonakaupunkien mestarillinen kuvaaja. Hän maalaa eteemme Mumbain kuhisevat kadut ja basaarit. Saamme nuuhkia liikenteen ilmasaastetta ja ihmetellä tätä värikästä, monikulttuurista elämää. Rintarinnan on rikkaita ja köyhiä, eri uskontoja ja uskomuksia, maantieteellisiä ryhmiä, miehiä ja naisia. Ihmiset rakentavat tiiviitä sosiaalisia verkostoja, joissa jokapäiväinen elämä slummissa tai keskiluokan taloissa on myös naapurien jakamaa jokapäiväistä moniäänistä, tiukkaa kontrollia. Tämä vuosikymmeniä kehittynyt tuttuus luo turvallista yhteisöllisyyttä. Kukaan ei näytä jäävän yksin - olivatpa he hinduja, muslimeja, kristittyjä, kommunisteja tai ateisteja edellyttäen että on samaa mieltä enemmistön kanssa.

Aravind Adiga keskittyy kuvaamaan Vishram - osuuskunnan A-talon asukkaiden elämää, joukossa on erilaisia perheitä ja yksinään asuvia uranaisia tai eläkeläisiä. Rakennuttaja on myös iskenyt silmänsä Vishramiin ja haluaa hinnalla millä hyvänsä ostaa osuuskunnan asukkaat kodeistaan ja purkaa Vishramin ja rakentaa tilalle uuden loistavan ja kalliin kerrostalon. Rakennettuja edustaa muutosvoimaa ja vallankäyttöä, joka ei sumeile nitistämää vastustajansa. Kirja tarinat kertovat tästä asukkaita kahtaalle jakavasta taistelusta.

Asukkaiden vastarinnan esikuvaksi nousee Masterji, 61-vuotias eläkkeelle jäänyt opettaja, oikealta nimeltään Yogesh Anantha Murthy. Hän on leski ja entinen opettaja, jolla on yksi poika, jonka suhde isäänsä on ongelmallinen. Päivä päivältä Masterijin vihollisiksi nousee yksi toisensa jälkeen. Hän jää aivan yksin peräämään oikeuksiaan. Kukaan ei ole hänen rinnallaan. Yksi ryhmä toisensa jälkeen pettää hänet: poliisi, tiedotusvälineet, laki ja järjestys, sosiaalityöntekijät, perhe ja oppilaat ja vanhat ystävät.

Osuuskunnan Vishramissa hän joutuu vihan maalitauluksi. Hänestä juorutaan älyttömiä valheita. Häntä kiusataan. Hän joutuu boikottiin. Häntä ei oteta osuuskunnan kokouksiin. Pian osa osuuskunnan jäsenistä alkaa suunnitella hänen murhaamistaan. Myös rakentaja pohtii hänen murhaamistaan. Rakentajan Confidence Groupin puolesta likaisen työn tekevät osuuskunnassa asuvat naapurit. Murha toteutuu. Masterji heitetään katolta pihalle. Loppu on tämän vanhan eläkeläisen kannalta kohtuutonta. Hänen hyvät tekonsa ja ajatuksensa unohdetaan. Hän on kaikkien hyljeksimä vanhus. Ahneus ja rahan himo sokaisevat Vishramin osuuskunnan jäsenet. Käsitys oikein tekemisestä hämärtyy ja häviää.

Viimeinen mies edustaa suurta muutosta intialaisessa kulttuurissa. Vanhat filosofiset ja uskonnolliset arvot ja tavat häviävät ja tilalle nousevat taloudelliset arvot, rahan himo ja valta. Kukaan ei silti ole yksinomaan paha ja mätä vaan jokaisesta löytyy inhimillisiäkin puolia. Myös sairaasta rakennuttajasta. Tuntuu siltä, että koko maailma tarvitsisi uutta johtaa, Mahatma Gandhin kaltaista filosofia ja poliitikkoa, joka kykenisi palauttamaan vanhoja arvoja kunniaa.
Symbolisesti Masteriji edustaa minkä tahansa kulttuurin ja yhteiskunnan yksinjääviä ihmisiä ongelmineen. Kun hätä on suurin ei apua löydy. Poliisi, tuomari, tiedottajat, virkamiehet, oma perhe ja vanhat ystävät ovat kaikki ostettavissa. Korruptio on elämäntapana. Vastarintaan asettuvat jääräpäät ovat tuomittuja häviämään. Löydämme tällaisia häviäjiä kaikkialta maailmasta.
Heitä kuitenkin tarvitaan silmiä avaamaan. Suosittelen kirjaa luettavaksi

Kiran Desai
Kiran Desai (s. 3. syyskuuta 1971) on intialainen kirjailija, joka on Intian kansalainen mutta asuu pysyvästi Yhdysvalloissa. Hänen teoksensa Menetyksen perintö sai vuoden 2006 Booker-palkinnonja yhdysvaltalaisten kirjallisuuskriitikkojen palkinnon. Hänen äitinsä on merkittävä intialainen kirjailija Anita Desai.


Kiran Desai. Menetyksen perintö. Otavan kirjasto 2007. suomentanut Kristiina Drews

Kiran Desai (s.1971) on intialainen, Yhdysvalloissa asuva kirjailija, jonka toinen julkaistu teos Menetyksen perintö on. Kirja käsittelee jatkuvaa yhteiskunnallista muutosta, joka on käynnissä kaikkialla maailmassa.

Kirjan tarinat kietoutuvat sen päähenkilön eläkkeellä olevan tuomarin Jemubhai Popathal Patelin ympärille. Hän asuu Länsi.Bengalin valtiossa Kalimpongin kaupungissa lähellä Himalajan rinteilla olevassa Cho Qyu nimisessä talossaan tyttärentyttärensä Sain, koiransa Muttin ja nepalilainen poikajengi ryöstää talon kaiken ruuan

Kaikilla henkilöillä on oma historiallinen , järkyttävä maailmansa, joka on kuvattu erinomaisesti ja sympaattisesti. Tuomari Jemubhai on eriskummallinen, yksinäinen mies, jonka ainoa luotettu ystävä on hänen koiransa Mutti, joka on enemmän kuin ihminen. Tuomari on noussut sosiaalisesti portaita ylöspäin. Hän on köyhästä perheestä oleva hindu, jonka perhe koulutti ja lähetti Oxfordiin opiskelemaan lakia. Ennen lähtöään Englantiin hänet naitettiin 14-vuotiaalle Nimille joka jäi odottamaan puolisoaan Intiaan tämän opintojen ajaksi. Brittihallinnon aikana Jemubhai sijoittui automaattisesti korkeaan virkaan Intian silloisessa oikeuslaitoksessa. Hän oli yksinäisistä yksinäisin mies. Hän ei ollut enää hindu eikä myöskään englantilainen, jonka tapoja hän jäljitteli.

Avioliitto oli yhtä tuskaa ja Nimi parka sai kokea selkäsaunoja ja nöyryytystä harva se päivä. Niinpä tuomari lähetti raskaana olevan Nimin takaisin perheensä luo, jossa tämä synnytti tyttären. Tuomari ei halunnut nähdä lastaan, joka koulutettiin luostarikoulussa. Siellä tytär tapaa hyvin koulutetun kastittoman orvon, jonka kanssa hän karkaa avioliittoon. Puolisolla ei ole perhettä, mutta hän hyvin koulutettu avaruustutkija. Puolison perhe niin omat vanhemmat kuin oma perhe ovat hylänneet tytön. He saavat pienen tyttären Sain. joka puolestaan joutuu nunnien kasvatettavaksi . Vanhemmat lähtevät töihin Neuvostoliittoon, jossa he traagisesti kuolevat auto-onnettomuudessa.

Sai on nyt9 vuotiaana orpo. Hänen ainoa isänsä on omituinen eläkkeellä oleva isoisä, jonka luo hänet lähetetään . Sai elää eristettynä omassa romanttisessa maailmassaan yhtä yksinäisenä kuin isoisänsä, jota hän tapaa vain aterioilla. He syövät englantilaisten tapojen mukaan haarukalla ja veitsellä kokin keittämiä englantilaisia ruokia ja lukevat National Geografic lehden vuosikertoja ja englantilaista kaunokirjallisuutta. Talo ja puutarha heidän ympärillään rappeutuuvat yhä enemmän.

Isoisä on palkannut Sain opettajaksi kaksi sivistynyttä sikäläisittäin rikasta hindua leskirouva Lola Benerjeen ja hänen siarensa, naimattoman Nonin. Hekin ovat brittihallinnon kulttuurin kasvattamia intialaisia, hinduja olematta hinduja tavoiltaan. Lolan tytär on BBC:ssä töissä Englannissa ja siitä Lola on ylpeä. Heidän luonaan Sai tutustuu myös rouva Seniin, jonka tytär on Yhdysvalloissa ja CNN:n palveluksessa. Rouvat kiistelevät keskenään kumpi heidän tyttäristään on onnistunut paremmin. Englannilla ja Yhdysvalloilla on erilaiset mielikuvat intialaisten mielissä. Jossain vaiheessa Lola toteaa että hän ei enää pysty opettamaan Saille matematiikkaa ja luonnontieteitä ja näitä oppiaineita varten palkataan nepalilainen opiskelija, köyhästä perheestä, slummissa asuva Gyan.

Nuoret rakastuvat. He tulevat eri yhteiskuntaluokista. Heidän taustansa on erilainen. Identiteetistä taistellaan, se rikkoutuu ja muodostuu uudeksi. Samaan aikaa eletään 1986 vuotta ja paikkakunnalla riehuu nepalilaisten vapautusliike ja vallankumouksen puolestat taistelevat itsenäisen nepalilaisen valtion Gurkhan puolesta. Mielenosoitukset, ulkonaliikkumiskiellot, lakot ja väkivaltaisuudet ovat arkipäivää. Gyan liittyy vapausliikkeeseen ja hylkää rakastettunsa Sain.
Isoisän kokilla ja hänen pojallaan Bijulla on oma tarinansa kerrottavanaa.Biju on isänsä silmäterä, nokkela ja oppivainen poika. Hänen äitinsä on kuollut jo kauan sitten. Biju haaveilee Yhdysvaltoihin matkustamisesta ja green cardista, joka samaa kuin laillinen työlupa. Hän onnistuu saamaan kahden viikon turistiviisumin j a matkustaa ikionnellisena onneaan tavoittamaan. Se onkin kaikkea muuta. Hän joutuu työskentelemään aasialaisissa ravintoloissa alipalkattuna keittiöapulaisena. Kokemukset ovat kovia. Biju kirjoittaa isälleen kuvauksia toteutuneista toiveista ja mitä kaikkea ihanaa hän on kohdannut. Kaikkea muuta. Pikku hiljaa kypsyy päätös palata Intiaan isänsä luo, joka odottaa häneltä kuuta taivaalta.

Kalimpongissa on sisällissota. Yhteydet ja maantiet ovat poikki. Sain hyvä ystävä katolinen isä Booty saa käskyn poistua Intiasta vaikka hän asunut siellä 35 vuotta, perustanut meijerin ja valmistanut maidosta juustoja myyntiin. Hänen viisuminsa on auttamattomasti vanhentunut ja edessä on matka Englantiin. Paluuta Intiaan ei ole

Ruuasta on pulaa isoisän kokki osaa valmistaa ruokaa puutarhan kasveista kun
pakistanilainen poikajengi ryöstää heidän koko ruokavarastonsa ja isoisän vanhat aseet.
Biju on saanut ostettua halpalipun Intiaan ja hän on onnensa kukkuroilla saapuessaan Kalkuttaan. Sitten hänelle selviää, että Kalinpongiin on mahdotonta pääst’. Vihdoin hän löytää Gorkha puolesta taistelevien sissien jeepin ja hän pääsee kimpsuineen kyytiin maksettuaan kovan hinnan. Sissit jättävät hänet ryöstettynä ilkosillaa johonkin syrjäiseen kylään, jonka ystävälliset asukkaat antavat hänelle yöpaidan. Se päällään hän tarpoo syrjapolkuja pitkin Kalinpongiin ja Cho Oyuun, Isän ja pojan kohtaaminen on ratkiriemukas.

Isoisä, Sai, hindurouvat ja setä Potty jäävät elämään omaa kuplaansa maailmalta unohtuneina.
Kiran Desai kuvaa Kalimpongin kaupungin anglo-intialaisten, tiibettiläisten, bhutanilaisten, bengalien, muslinien, kiinalaisten, biharien , nepalilaisten, sikkimiläisten ja lepchojen jokapäiväistä, tavallista elämää ja tapoja värikkäästi ja yksityiskohtaisesti. Basaarit, kaupat ja kodit avutuvat ja kohtaamme sympaattisia ihmisiä ja perheitä elintapoineen. Kirja on huima matka Intian yhteen sen sydämistä.

Siirtotyöläisten ankea elämä ja unelmat vaikeuksineen paljastuvat säälimättä.
Kiran Desai on ansainnut paikkansa intialaisten, menestyneiden naiskirjailijoiden joukossa. Hän ja Arundhati Roi loistavat kirkkaina tähtinä ja oppaina siihen Intiaan, johon ulkomaalaisen ja turistin on muuten vaikea päästä.

Arundhati Roy
Arundhati Roy (malajalamiksi അരുന്ധതി റോയ്, devanagarilla अरुंधती राय, s. 24. marraskuuta 1961, Shillong, Meghalaya, Intia) on intialainen kirjailija ja kansalaisaktivisti. Hän sai Booker-palkinnon vuonna 1997 esikoisromaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things). Romaanin lisäksi hän on kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia, esseitä ja esseekokoelmia. Royn toinen romaani, The Ministry of Utmost Happiness (Äärimmäisen onnen ministeriö (suom. Hanna Tarkka)), ilmestyi 2017.

Arundhati Roy 2017. Äärimmäisen onnen ministeriö. Otava

Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.
Ei. Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.
Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Äärimmäisen onnen ministeriö on yhtä värikäs, tapahtumarikas, rakastava, väkivaltainen, äänekäs, erikoinen, yllättävä, runsas, trooppinen ja erityinen, aivan kuin itse Intia.

Äärimmäisen onnen ministeriö on toistaiseksi otettu maltillisesti vastaan Intiassa, vaikka se on hyvin poliittinen. Mitään julkistusjuhlaa Roy ei uskaltanut pitää, sillä hänen mukaansa äärioikeistolaiset hindunationalistit olisivat kuitenkin tulleet pilaamaan kaiken. Kirja julkaistiin vähin äänin, mutta se on kerännyt jo paljon lukijoita ja se on käännetty lukuisille kielille.
Äärimmäisen onnen ministeriö ei ole helppo romaani. Royn kieli on runsasta, värikylläistä ja hengästyttävää ja suomentaja Hanna Tarkka on tehnyt loistavaa työtä käännöksen kanssa. Sanoissa elää vahvasti Intia, sen kaoottinen, vahvoja kontrasteja täynnä oleva elämänmeno. Kerronta on paikoin rujoa, paikoin henkeäsalpaavan kaunista. Kirjassa ei ole selkeää juonta, vaan tarina koostuu epäkronologisessa järjestyksessä olevista palasista ja lukuisista henkilöistä, joiden tarinat tavalla tai toisella nivoutuvat yhteen.

Kaksi henkilöä nousevat ylitse muiden. Toinen on intersukupuolinen Anjum, joka syntyi Aftab-nimiseksi pojaksi. Hän muuttaa jo nuorena Haaveiden taloon, jota asuttavat hijrat, kolmatta sukupuolta edustavan alakastin jäsenet. Myöhemmin hän perustaa hautausmaalle täysihoitolan, joka antaa turvapaikan erilaisille yhteiskunnan marginaalissa eläville ihmisille ja eläimille.
Toinen keskeinen henkilö on arkkitehtinainen Tilo (ss. 171-172), jonka kautta avautuu myös ikkunat kolmen häntä rakastaneen miehen ( Naga ja Carson Hobart, historian opiskelijat sekä Musa Yeswin, arkkitehtiopiskelija s. 175-) elämään. Tilo on vapaa sielu, joka kerää kolmen miehen rakkauden, mutta rakastaa itse vain yhtä heistä, Musaa. Ikävä kyllä Musan rakkauden kohde on ennen kaikkea Kashmir, itsenäisyydestään taisteleva, maailman kaunein maa. Kashmirin vapaustaistelu muodostaa verisen näyttämön näiden kahden ihmisen herkälle rakkaudelle. Romaanissa Intian hallituksen palkkaama virkamies Carson Hobart, Tilon ja Musan ystävä opiskeluajoilta, (yksi Tiloon rakastuneista miehistä), analysoi kyynisesti kotimaataan. Näin ajatellen väkivallasta tulee sallittu, ehkä jopa tarpeellinenkin osa yhteiskuntaa, eikä asioille edes yritetä hakea rauhanomaisia ratkaisuja.

Yhteiskunnallisia teemoja kirjassa on paljon, kuten rasismi, kastijärjestelmä, hindunationalismi, separatismi, korruptio, hallinnon mielivaltaisuus, eriarvoistuminen, alati kasvavat tuloerot ja ympäristöuhkat, erityisesti Kashmirin konflikti. Roy kuvaa erinomaisesti Kashmirin sekavuuden, toivottomuuden, vainoharhaisuuden, vallanjanon, mielivaltaisuuden ja silmittömän väkivallan tässä loputtomassa konfliktissa, jossa kärsijöinä on etenkin tavallinen kansa.
Kirjan äitisuhteet ovat erityisiä, sillä kirjasta löytyy hylättyjä vauvoja, adoptiolapsia, kasvattiäitejä ym. äiti-lapsisuhteet ovat rakkaussuhteiden lisäksi kirjan kantavia voimia.

Matka ajassa: 1990-luvulta nykyhetkeen - fakta ja fiktio sekoittuvat teoksessa
Ghafoorin tarina - yleisökäymälä: Nawab Bazaar (s.213)
Jantas Mantar aukio -
Paikka Kasmirissä, missä 1995 oli siepattu kuusi turistia (USA, YK, Saksa ja Norja) s. 405
Berliinin muuri vs. korkea vuorijono (s. 406.)
Matka paikassa: Intia: Delhi, Kashmir: Srinagar (Jammun ja Kashmirin pääkaupunki)-
Henkilöt: Tilo ja kolme Tiloon rakastunutta nuorta opiskelijaa, kaksi historiaa opiskelevaa: intialaisen indiplomaattiperheen perillinen, showmies ja journalisti Nagaraj Hariharan (Naga) ja intialainen virkamies Carson Hobart (Biplap Dasgupta) ja arkkitehtuuria opiskeleva, komea kashmirilainen nationalisti Musa Yeswin.

Teoksen rakenne
Kirja on omistettu radikaalisti lohduttomille Keitä nämä lohduttomat ovat? Miten Roy kuvaa heitä? Missä he asuvat?
I Tarkoitin että kysymys on sinun sydämestäsi… Nâzım Hikmet (1902 - 1963) turkkilainen runoilija. s. Thessaloniki - k. Moskova, Venäjä
luvut 1-2
Anjum: ”Minä olen syntynyt äidiksi.” Jos sinä voit olla Saddam Hussain, niin minä voin olla äiti… Saddam ei sanonut mitään. Hän oli oppinut rakastamaan Anjumia enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän rakasti Anjumin tapaa puhua ja valita sanoja, tapaa liikutella suuta, tapaa jolla tämän betelmällin punaisiksi tahrimat huulet vetäytyivät mätien hampaiden päältä. Hän rakasti Anjumin naurettavaa torahammasta ja miten hän osasi lausua kokonaisia säkeistöjä urdunkielistä runoutta, josta Saddam ei ymmärtänyt mitään. (emt. 98-99.)

II Millä kielellä sade lankeaa piinattujen kaupunkien ylle? Pablo Neruda
(1904 - 1974) Chile luvut 3 - 6
Tohtori Azad Bhartiya, Jantas Mantar aukiolla norkoileva kerjäläinen joka näki mitä kadonneelle lapselle tapahtui yöllä mellakan aikana, jota aukiolle olivat tulleet katsomaan myös Anjum, Saddam ja ystävät, transut naisiksi pukeutuneet miehet.(luku4).
III Tasangoilta lentää sisään kuolema, laiha byrokraatti. Agha Shahid Ali
1949 - 2001 s. Srinagar, Jammu and Kashmir, India /k. usa ma. (valtion pääkpi pohjois-Intiassa) kashmirilainen runoilija
luku 7 /

Kertoja, virkamies Biplap Dasgupta, jolla oli silloin jo kaksi tytärtä 17 v Rabia ja 14 v Ania, vaimo Chitra- Biplap Dasguptan virka oli sijoitettu Srinagariin. Biplap Dasgupta oli mieluimmin hindunationalisti kuin musliminationalisti.
Tilon äiti oli Maryam Ipe, vanha aristokraattinen syyriankrististytty, Kerala. Synnytti Tilon aviottomana, ja otti tytön kasvattilapsekseen.. Äiti oli naisasianainen, ja koulun perustaja. Äiti antoi tytölle nimen Tilottama (sanskrit =sesaminsiemen), koska tyttö oli ihonväriltään pikimusta. Tilon suhde äitiinsä oli rankaisevan kohtuuton. Hän ei ollut missään tekemisissä äitinsä kanssa vuosikausia. Vasta äidin ollessa erittäin sairas (keuhkoahtaumatauti, COPD, loppuvaiheessa psykoosi) Tilo palaa äidin luokse. (s. 284-270)
Äidin kuolinvuoteella lääkäri pyytää Tiloa pyytämään anteeksi äidiltään. Tähän Tilo sanoo ”No keneltä minä siis pyydän anteeksi? Ennakkoluuloilta? Vai historialta?” Mutta äiti oli siirtynyt jo anteeksipyyntöjen tuolle puolen. Kristityt eivät antaneet haudata äitiä kristittyjen siunattuun maahan, joten Tilo toi äitinsä tuhkan mukanaan Delhiin. (s. 270-280) Tilo toimi äitinsä ja tohtori Azad Bartiyan pikakirjoitajana.

Nuorena opiskelijana Tilo sanoo ystävilleen ”ettei mene naimisiin koskaan kenenkään kanssa. Hän haluaa olla vapaa kuolemaan edesvastuuttomasti, kenenkään huomaamatta ja ilman sen kummempaa syytä.” (s. 179) Kuitenkin paljon myöhemmin Tilo meni ensin naimisiin Musan kanssa, ja muutama viikko Musan kuoltua Nagan kanssa, josta sittemmin erosi.
Musa oli naimisissa afrikkalaisen naisen kanssa ja heillä oli yhteinen tytär neiti Jebeen I. (s.291- ) Musaa ei voitu tappaa uudelleen. Tilo oli jo ollut hänen hautajaisissaan

IV Nyt, kun hän on kuollut jo neljä viisi kertaa, oli asunto vapautunut hänen omaa kuolemaansa vakavampaa murhenäytelmää varten Jean Genet (1910 - 1986) Ranska — Genet kuvaa rikollisten, homoseksuaalien, poikaprostituoitujen, sutenöörien ja syrjäytyneiden maailmaa. Hänen näytelmänsä ovat absurdin teatterin perusteoksia

Luku 8 -Kasmirissä tapahtuvia kauheuksiat: joukkomurhat, raiskaukset, verinen väkivalta, ja julmuus, korruptoituneet virkamiehet, poliittinen sekasorto (s. 237-335)
Musan Tilolle lähettämät tavarat kertoivat lukemattomia tarinoita julmuudesta ja ryhmien väkivallaasta ja raakuudesta erityisesti vangitsimiaan syyttö miä siviilejä kohtaan.

Tarina Singhien skihiperheestä: Loveleen Singh, o.s. Kaur ja Amrik Singh koodinimeltä Saukko ja heidän kolme lastaan - haki turvapaikkaa USA:sta ja sai sen v. 2012. Sitä ennen Amrik ampui itsensä ja koko perheensä. (s. 218-227) (315-316)

Tilo tunsi tri Azad Bhartiyan Jantar Mantarin aukiolta. Tilo oli siepannut neiti Jebeen II. Miksi hän sieppasi? Hän ei tiennyt itsekään, miksi?
Luvun lopussa Tilo ja neiti Jebeen II saapuvat hautausmaalla sijaitsevaan hotelli Jannatiin, missä sopeutuu paikan muihin asukkaisiin: Anjum, Saddam Hussain, Zainab.

V Eivätkä he uskoisi minua nimenomaan siksi, että he tietäisivät, että se mitä sanoin on totta.
James Balwin (1924- 1987) USA -Ranska, — Luku 9 (Neiti Jebeen I:n ennenaikainen kuolema, haudattu marttyyrien hautausmaalle) 339- 431-koskettamaton=kastiton
Mitä tarkoittaa vapaus? Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah. (s351)

Musan afrikkalainen vaimo, 27 v. Arifa Yeswi, eläinlääkäri (1968-1995) ja heidän tyttärensä Jebeen I haudattiin samaan joukkohautaan 17 + 1 muun uhrin kanssa, Mazar-e-Shohaddaan. Äiti ja tytär kuolivat samaan luotiin.

Tämä maa, se itkee! Ja taivas myös…
Hautausmaan ensimmäinen marttyyri - perustajavainaja- ei ollut edes mikään oikea vainaja vaan tyhjä merimiessäkki. Toiminta perustui valheelle, näin väitettiin. Hautausmaa alkoi nopeasti täyttyä uusista marttyyreistä,(s. 339-343.)
Sodan myötä hautausmaista tehtiin tilan puutteen takia kaksikerroksisia kuin turisteja kuljettavat bussit. Kaupunkit heräsi eloon ainoastaan silloin kun sen kuolleita haudattiin.
Arifa ja Jebeen I (äidin sylissä) seurasivat parvekkeelta hautaussaattuetta. Sotilaat kiilautuivat kujalle ja ampuivat tappaakseen. Luodit suunnattiin väkijoukkoon ja parvekkeilla oleviin siviileihin. Sotilaat tyhjensivät lippaansa ihmisiin, kaiteisiin, seiniin ja ikkunaruutuihin. Neiti Jebeeniin ja hänen äitiinsä. Ampuminen päättyi vasta kun katu oli tyhjä. Sinne olivat jääneet vainajien ja loukkaantuneiden ruumiit. Kengät. Tuhannet kengät. (s. 354.)

Musa vangittiin välittömästi hautajaisten jälkeen. Majuri Amrik Singh, tappokone (s. 362- 373.) otti hänet vastaan Shiraz-elokuvateatterissa - kuulustelukeskuksessa. Sikhi Amrik Singh oli Musan isän Godzillan tuttu, kameliontti, joka kävi sekä hindusta, sikhistä, punjabia puhuvasta pakistanilaisesta sekä kaksinaamaisesta kashmiriläisestä.

Selvitystä joukkosurmaan ei saatu koskaan. Elämä jatkui. Kuolema jatkui. Sota jatkui. Kashmirissä kuolleet elävät ikuisesti ja elävät ovat vain kuolleita, jotka teeskentelevät elävänsä. (s. 374. musan urdunkielisessä kirjeessä kuolleelle tyttärelleen.) Tästä kirjeestä alkoi Musan 9 kk. kestänyt maanalainen elämä, joka päättyi kuolemaan eräänlaisen elämän sijasta. Hän eli keskellä likaista sotaa, vastassaan raakuus ja taito kadota väkijoukkoon. Kun tätä oli jatkunut 9 kk, Tilo (31 v) saapui Kasmiriin. Musa oli myös 31 v.

v.1984 kashmirilainen MB hirtettiin Delhissä, siitä päivästä alkoi Musan historia. (s. 395.)
Tilo tapasi Musan asuntoveneellä, ja heitä palveli Gulrez, Musan luotettava ystävä. v. 1995-96. Tapaamisen jälkeen Tilo matkusti 10 päivän ajan ympäri Kashmiriä, aina eri seurueessa. Oli osattava elää ja liikkua miehityksen keskellä. Amrik Singh oli sotilaiden johtaja, joka etsi Musaa ja vangitsi Gulrezin ja Tilon, Gulrez ammuttiin. Tilo kuljetettiin Shiraziin elokuvateatteriin - kuulustelu- l. kidutuskeskukseen. Täällä Tito kirjoitti paperille Garson Hobart. Välitä viesti hänelle.( s. 414.) Palattuaan Delhiin ja mentyään naimisiin Nagan kanssa, Tilo huomasi olevansa raskaana. Hän teki abortin valtion omistamssa köyhien sairalassa. missä ei ollut muuta sotaa kuin rikkaiden sota köyhiä vastaan.

VI Sitten vaihtui vuodenaika. ”Tämäkin on matka”, M sanoi, ”eivätkä he voi ottaa sitä meiltä pois. Nadežda Mandelštam (1899 - 1980 Venäjä) — Luku 10 Äärimmäisen onnen ministeriö
Täysihoitola Jannatissa Musa piti koulua. Zainab ja Saddam muuttivat hautausmaan haavoittuneiden eläinten eläintarhaksi.. Anjum rakennutti sinilaattaisen tyhjän uima-altaan jota kutsuttiin kansan uima-altaaksi. Intiassa rehoitti väkivalta: ensin yritettiin tehdä loppu muslimeista ja kristityistä, nyt ollaan koskemattomien (kastittomien) kimpussa.
Saddamin ja Zainabin hääajelu Delhissä isolla limusiinillä- söivät lounasta ostoskeskuksessa, jonka paikalla Saddamin isä aikoinaan oli tapettu. Täällä isän henki vaeltelee eksyksissä ja loukkuun jääneenä ja yrittää löytää ulos kauppakeskuksesta. Ehkä paikka on koko maailman hauta, missä mallinuket shoppailevat haamuina yrittäessään ostaa mitä ei ole. Retken jälkeen pidettiin kahdet hautajaiset: Saddamin isän ja Tilon äidin. Saddam Hussain kaivoi haudat. Toiseen pantiin silkkipaita ja toiseen Tilon äidin tuhkat. Sairaalassa äiti oli sanonut ”minusta tuntuu, että ympärilläni on pelkkiä eunukkeja, Onko?”

Jebeen II:n äidin kirje ja kolmannet hautajaiset. Jebeen II.n äiti haudattiin hautausmaalle, ts. kirje sidottiin punaiseen liinaan ja pantiin maahan. Haudalle kirjoitettiin Toveri Maase Revathy, Neiti Udaya Jeebenin rakas äiti. Lal Salaam. Neiti Jeebenillä oli siis kuusi isää ja kolme äitiä.
Virkamies, alkoholisoitunut Carson Hobart on muuttanut erakkona takaisin vanhempiensa kotiin, mikä on ollut vuokrattuna koko ajan Tilolle. Erään iltana Musa saapuu omilla avaimillaan paikalle. He keskustelevat kaikesta. Sitten Musa kokoaa kaikki tavaransa ja lähtee täysihoitola Jannetiin, missä Tilo ja Musa jakavat aikaansa. Musa palasi Kasmiriin, missä lopulta kuolisi kasvottomana miehenä nimettömään hautaan.

Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.
Ei. Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Irak
Hasan Blasim
Hassan Blasim (s. 1973 Bagdad, Irak[1]) on irakilaissyntyinen suomalainen arabiaksi kirjoittava kirjailija, näytelmäkirjailija ja elokuvaohjaaja. Blasim muutti Suomeen 2004 jouduttuaan ohjaustensa vuoksi vaikeuksiin Irakissa. Hän on šiialaistaustainen ateisti.
Blasim on valmistunut Irakissa elokuvaohjaajaksl

Hassan Blasim 2018. Allah99. suomentanut  Sampsa Peltonen. WSOY
Tartuin innolla eläinlääkäri ja kirjailija Hassan Blasimin kirjaan Allah99 ( Jumalan 99 nimeä). Minulta kului viikko sitä lukiessa pienissä pätkissä. En varmaan ymmärtänyt kaikkea. Pitikö edes ymmärtää.
Kokonaisuus on monisärmäinen, katkonainen, yllättävä, loistelias ilotulitus elämän labyrinteistä joihin kirjailija lukijansa heittää armotta. Ympäristöt joissa kirjassa liikutaan ovat tätä aikaa ja muistojen aikaa. On arkitodellisuutta ja sanoin liioteltuja, kuviteltuja mielen todellisuuksia, joilla kirjailija ampuu lukijaa.
Välillä ollaan Suomessa, usein maahanmuuttajien miesten ja naisten tai suomalaisten naisten seurassa kapakoissa ja kämppien sängyissä tai taivasalla aamuyöstä. Välillä ollaan Bagdadissa tai sen ympäristöissä jalkakäytävillä, basaareissa, työpaikoilla, ihmisten kodeissa. Ollaan myös liikennevälineissä tai chattipalstoilla, blogeissa tai s-posteissa. Kirjeenvaihto leukemiaa sairastavan irakilais-tanskalaisen kirjailijan Adnan al-MUbarakin ( 1935-2017)kanssa läpäisee kaikki kertomukset tasapainottaen mielen hurjia reissuja.
Kirjailija poimii kaverikseen romanialaisen Emil Cioranin (1911-1995) ja  italialaisen Italo Calvinon (1923-1985) kirjan Herra Palomarin, joka yrittää katseensa avulla etsiä maailmasta säännönmukaisuuksia, totuuksia ja syitä. Näihin kahteen  ajattelijaan  Hassan palaa teksteissään usein.
Katsominen ja näkeminen on loppujen lopuksi äärimmäisen monimutkainen prosessi. Maailma on upea, kun siihen keskittyy ajan kanssa. Ateisti Hassan Blasim väläyttelee humoristisesti ja kyynisesti Jumalaa, uskontoa, seksiä, juopottelua, köyhyyttä, pelkoja ja väkivaltaa. Ja sitähän elämä on.
Minun oli lainattava Herra Palomar ja  etsittävä  lähteitä Cioranista pysyäkseni Hassan Blasimin ajattelun kärryissä. Blasim on lukenut paljon, tekstissä vilahtelevat useat eurooppalaiset kirjailijat ja Amerikoista Falkner ja Borgas.
Koko ajan törmäillään uusiin ihmisiin, jotkut ovat mukana kirjan alusta loppuun asti kuten lapsuuden ystävä Habibi ja BBc-setä, joka katosi Egyptiin. Erityisesti  vanhan naiskirjailijan ja maailmanmatkaajan Alyan tarina oli huikea. Habibi oli ottanut pestin tappaa vanhan naisen tämän pojan käskystä. Habibi päätti suorittaa teon lukemalla tälle iltaisin toinen toistaan huimempia novelleja. Habibi itse kuolee autopommin uhrina. Alya jää eloon ja käy aktiivista kirjeenvaihtoa Hassan Blasimin kanssa kun tämä kirjoittaa Allah99 kirjaansa. Alya korosti, että kirjailijan tulisi kirjoittaa omalla paikallisella arabiallaan aina, ei yleisarabialla joka hävittää nyanssit ja paikallisen todellisuuden.
Kirjan suomentaja Sampsa Peltonen on tehnyt häikäisevää työtä suomentaessaan kirjan. Häntä on kiittäminen kirjan avautumisesta ja kirjailijaa kiittäminen on maailmankansalainen Hassan Blasimin kokemusten välittämisestä lukijoilleen. Kiitokset kummallekin.

Hassan Blasim. Irakin purkkajeesus 2013 ja Vapaudenaikion mielipuoli 2012
Hassan Blasim (s. 1973) on irakilaissyntyinen Suomessa Tampereella asuva elokuvaohjaaja, kirjailija ja näytelmäkirjailija. Blasim muutti Suomeen 2004 jouduttuaan ohjaustensa vuoksi vaikeuksiin Irakissa. Hän on šiialaistaustainen ateisti. Aikamoinen ristiriitainen yhdistelmä, joka herättää voimakkaita tunteita ja on vaarallinen fundamentalististen ihmisten seurassa.
Miksi valitsinHassan Blasimin ja hänen kaksi novellikokoelmaansa? Avaako hän sitä todellisuutta, jota meidän on vaikea kohdata , saati sitten ymmärtää. Blasim on maaginen, surrealistinen, aikansa ja elämänsä intohimoinen ja taitava kuvaaja. Blasimin värikylläisissä unenomaisissa novelleissa lukija törmää mielipuolisiin kirjailijan kokemuksiin, jotka ovat loppuun asti goottilaista kauhua ja kärsimystä. Halusin löytää kirjailijan, jonka teokset perustuvat todellisiin kokemuksiin eikä vain median välittämiin mielemme läpäisemiin propagandistisiin uutiskuviin. Samalla kysyn miksi Irakin, Afganistanin ja Syyrian kansat ovat vangittuina tolkuttomiin sotiin ja järjettömään väkivaltaan. Osaako Hassan Blasim vastata meille.
Kyllä hän osaa. Hassan Blasim kertoo ja hän taitaa tämän taidon. Tuhannen ja yhden yön tarinoitahan kirjan novellit ovat, vaikka ovatkin enemmän totta kuin haluaisimme uskoa. Jokaisen tarinan sisällä on useita tarinoita. Blasim värjää mielikuvat, nykyisyyden tuhat ja yksi kertomusta pelolla, kauhuilla, inhottavuuksilla, julmuudella ja järjettömyyksillä. Välillä tuntuu siltä, että lukija teljetään sekopäisenä djinnien keskelle mielisairaalan suljetulle osastolle, josta ei ole ulospääsyä. Mielen merkitykselliset labyrintit ja ahdistavat onkalot vangitsevat maagisiin, ahdistaviin painajaisiin. Tätä voi olla tämäkin hetki Irakissa sen pääkaupungissa Baghdadissa. Jaksan juuri ja juuri lukea niistä. Hassan Blasim on mestarillinen tarinoiden kertoja. Silti tuntuu raastavalta, että hänen kuvaamaansa todellisuutta ei yksittäinen ihminen, piste avaruudessa, voi muuttaa, ei siellä eikä täällä.
Blasim kirjoittaa arabiaksi. Hänen novellikokoelmansa Irakin Purkkajeesus voitti brittiläisen The Independent -lehden arvostetun kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014.[2] Blasimin aiempi novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli tavoitteli samaa palkintoa vuonna 2010

Iran

Golnaz Hashemzadeh Bonde syntyi vuonna 1983 Iranissa ja pakeni pienenä lapsena perheineen Ruotsiin. Hän valmistui Tukholman kauppakorkeakoulusta ja johtaa perustamaansa ihmisoikeusjärjestöä. Bonden toinen romaani Olimme kerran on ollut huikea arvostelumenestys ja sen oikeudet on myyty yli 20 maahan.

Golnaz Hashemzadeh Bonde 2018. Olimme kerran. Otava. Helsinki.
Kirjailija Golnaz Hashemzadeh Bonden (s.1983) perhe muutti pakolaisena Iranista Ruotsiin, kun kirjailija oli 3 vuotta vanha. Hänen kirjansa Olimme kerran kertoo tarinan useiden sukupolvien iranilaisista äideistä ja heidän tyttäristään yhteiskuntarakenteiden muuttuessa.
Nahid oli 20 vuotta vanha kun hän saapui pakolaisena Ruotsiin puolisonsa Masoodin ja pienen tyttärensä Aramin kanssa. Nahidin äidillä oli 8 tytärtä ja hänet oli naitettu 9-vuotiaana 20 vuotta vanhemmalle miehelle. Ensimmäinen lapsi Miiyam syntyi kun hän oli 12 vuotta vanha. Nahid on toiseksi nuorni tyttäristä, Noora on nuorin. Nahid pääsee opiskelemaan yliopistoon lääketiedettä. Perhe on ylpeä hänestä.Yliopistossa hän tutustuu poliittisiin opiskelijaryhmiin ja tapaa tulevan puolisonsa marxilaisen Masoodin.
Nahid osallistuu Masoodin kanssa yliopistopolitiikkaan ja joutuu mielenosoitukseen, jossa hän ja Masood joutuvat vangituiksi. Nahidin nuori sisar Noora häviää mellakoissa ja todennäköisesti kuolee.
Nahid ja Masood joutuvat piileksimään ja päättävät lähteä pakolaisina pois Iranista. Matka suuntautuu Ruotsiin. Heillä on mukanaan esikoisensa Aram, joka kasvaa kahden kulttuurin puristuksessa.
Isä Masood on sairaaloinen ja ajoittain väkivaltainen. Hän hakkaa vaimoaan turhautuneena ja pettyneenä elämänsä tilaan. Nihad ei valita. Kumpikin tekee töitä ja he pystyvät ostamaan rivitalon.
Perheelämä on jännitteitä täynnä. Suku on kaukana Iranissa. Nahid kokee riipaisevaa yksinäisyyttä. Hän rakastaa tytärtään Aramia mutta on samalla kaukana hänesta. Kumpikin jää yksin. Yhteenottoja tulee ja sisäiset jännitteet eivät avaudu.
Masood kuolee ja hänet tuhkataan. Aram suree isänsä kuolemaa ja muistelee mitä isä on kertonut vanhasta kotimaastaan ja suufilaisuudesta. Masood oli suufi. Tytär Aram elää avoliitossa ruotsalaisen Johanin kanssa ja Nahid elää elää nyt yksin.
Viisikymmenvuotiaana Nahidilla todetaan nopeasti etenevä syöpä, joka säätelee hänen loppueläämäänsä joka hetkeä. Hän on katkera ja ahdistunut yksinäisyydessään ja toivoo, että joku olisi hänen lähellään.
Lääkäri Christiina antaa hänelle elinaikaa puolesta vuodesta pariin vuoteen. Hoidot ovat rankkoja. Tytär Aram kertoo kuitenkin iloisen uutisen. Hän on raskaana. Nahid ilahtuu ja taistelee elämästään toivoen näkevänsä pienen lapsenlapsensa Nooran. Tämä toive toteutuu, mutta Nahid menehtyy samanaikaisesti kun lapsi syntyy.
Kirja kertoo naisten kokemuksista ja tunteista, äitien ja tyttärien välisestä suhteesta, vallankumouksesta ja sen seurauksista, maanpakolaisuudesta, ikävästä. ja voimavarojen rajallisuudesta., joka liittyy naisen rooliin yhteiskunnassa.
Kirjaa lukiessa muistelin toista kirja algerialaisen Mohammed Dibin( 1920-2004) omaelämänkertaa Sisäpihaa, joka kertoo leskiäidistä ja hänen selviämistarinaansa. Tällä äidillä ei ollut muuta voimaa jäljellä kuin viha, kun hän keittää kattilassa vettä ja sanoo: ”Nukkukaa vähän aikaa. Ruoka on ihan kohta valmista.” Hän kiroaa lapsiaan Mutta hänellä ei ollut edes ruokaa tarjolla lapsilleen tässä miesten hallitsemassa yhteiskunnassa.

JAPANI
Kazuo Ishiguro

Kazuo Ishiguro 1988. Menneen maailman maalari. Keltainen kirjasto Tammi. Helsinki

Kazao Ishiguro on loistava kertoja, joka avaa hienoeleisesti oven japanilaiseen kulttuurin menneisyyteen ja nykyisyyteen. Kirjan kertoja on vanheneva taiteilija Masuji Ono, jolla on kaksi tytärtä naimisissa oleva Setsuko ja kotona Nagasakissa asuva, naimaton tytär Noriko. Onon vaimo ja ainut poika ovat kuolleet II maailmansodan aikana. Setsukolla on 8 vuotias poika Ichiro, jolla on läheinen suhde isoisäänsä Ono saniin. Tarina käynnistyy vuodesta 1948, jolloin eläkkeellä oleva Masuji Ono asuu tyttärensa Norikon kanssa vanhassa kauniissa huvilassa.
Ono sanin sosiaaliset verkot muodostuvat eletyistä muistoista, joissa keskustelevat hienotuntoisesti taiteilijat, tai Japanin vanhaa runoutta ja taidetta. pitäjät ja asiakkaat teilijoiden opettajat, kahvilan. Muutoksen agenttina piirtyvät rappeutuvat kaupunginosat ja kovaääninen nuoriso, joka arvostaa Kippari Kallea ja Villiä Länttä enemmän kuin Japanin vanhaa runoutta ja taidetta. Lapsenlapsi Ichiro edustaa uutta aikaa, joka puhuu suunsa puhtaaksi isoisän niin kuin muidenkin aikuisten kanssa.
Ono san muistelee taiteilija tovereitaan kilpikonnaa ja Kurodaa. He olivat aikanaan kuuluisan Mori sanin oppilaita tämän studiossa. Oppilaat muodostivat ryhmiä, jotka kilpailivat keskenään. Opettajan tyyliä ja töitä ihailtiin ja kopioitiin. Ono san oli Mori sanin tähtioppilas. Ono sai kuitenkin muiden oppilaiden keskuudesta kadehtijoita ja vihamiehiä, joiden mielipiteet ja arvostelu seurasivat häntä sodan jälkeenkin. Kurodasta tuli hänen vihamiehensä ja tämä levitti hänestä kielteisiä tunnepitoisia arvioita sodan jälkeenkin.
Jotkut vanhat tavat kuten avioliittoa koskevat neuvottelut (miai) seuraavat vanhoja kaavoja. Avioliiton solmimiseen osallistuvat kummatkin suvut ja morsian ja sulhanen. Masuji Ono pelkää, että avioliittoneuvottelut kariutuvat hänen maalaustensa, mielipiteittensä ja arvojensa takia. Ensimmäiset avioliittoneuvottelut kariutuivat ja nyt käynistyneet toiset neuvottelut Saiton suvun kanssa. Nuoret Taro Saito ja 26 vuotias Noriko pitävät toisitaan. Saiton suvun morsiamen hyväksyntä riippuu Masuji Onosta, joka joutuu tarkkaan punnitsemaan sanojaan ennen kuin avioliitto toteutuu ja Taro Seitosta tulee aikaa myöten Norikon aviopuoliso.
Menneen maailman maalari on kaunis kuvaus Japanissa asuvista ihmisistä. Lukija saa pilkahtaa japanilaiseen kulttuuriin, sen tahdikkaisiin tapoihin ja sääntöihin. Kulttuurin muuttuminen sodan jälkeen on kaikissa kuvauksissa voimakkaasti läsnä. Vanhat sukupolvet elävät menneisyyden muistoista ja vaihtavat ikätoveriensa kanssa ajatuksia ja tarinoita.
Suosittelen luettavaksi.

Haruki Murakami

Haruki Murakami, Kafka rannalla, suomentanut Juhani Lindholm 2009 (2002)

Murakamin teoksissa lähdetään aina jostakin jonnekin, niin myös teoksessa Kafka rannalla (2009). Teoksen kertoja Kafka Tamura 15 v. varustautuu lähtemään kotoaan Tokiosta etsimään äitiään ja sisartaan. Rinnan Kafkan tarinan kanssa teoksessa kerrotaan Nakatasta 60 v., joka etsii Tokiossa kadonneita kissoja, ja joka myöhemmin etsii Takamatsussa Shikokuun alueella toiseen ulottuvuuteen vievää sisäänkäyntiä. Teos on kauttaaltaan maagista realismia ja surrealismia. Lukija ei aina tiedä, milloin on kysymys tästä todellisuudesta, milloin toisesta ulottuvuudesta ajan tuolla puolen.
Varis rohkaisee Kafkaa sanomalla, jos haluat selvitä, sinun pitää olla kovempi.
Ennen kotoa lähtöä Kafka ja Varis tekevät mielikuvitusmatkan hirveään hiekkamyrskyyn pyyhkimällä ensin mielestä pois kaikki mielikuvat. Myrsky muuttaa koko ajan suuntaan ja Kafka samoin. ”Myrsky olet sinä. Jokin sisälläsi. Siellä ei ole suuntia eikä ajan tajua.” Varis laskee kätensä Kafkan olalle ”Tästä lähtien sinun pitää olla maailman kovin 15-vuotias, tapahtui mitä tahansa.” (Emt. 8.)
Kun on aika ottaa jäähyväiset kotoa, Kafka astuu ulos kylpyhuoneesta. Talossa leijuu raskas, kostea hiljaisuus. Kuolleiden henkäilyä, olemattomien ihmisten kuisketta. Katselen ympärilleni. Kellon kylmät viisarit ovat etäällä toisistaan. Ne teeskentelevät kantaa ottamatonta, mutta minun puolellani ne eivät ole. (Emt. 15.)
Matkalla Takamatsuun Kafkasta tuntuu, että ilma alkaa olla raskas ja raskas olo hiipii sydänalaan. Hän sanoo silloin itselleen ”Hyvin tässä pärjäillään ja vetää syvään henkeä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin painaa eteenpäin. (Emt. 49-50.)
Matkalla Takamatsuun Kafka alkaa jutella nuoren naisen Sakuran kanssa, josta tulee hänen ystävänsä. Kafka kertoo, ettei hänellä ole ketään muuta sukulaista kuin isänsä, edes papinkirjassa ei ole mitään merkintää äidistä. Tähän Sakura toteaa ”ilmeisesti ainoa henkilö johon voit turvautua koko maailmassa, olet sinä itse.” (Emt.125.)
Takamatsussa Kafka löytää itsensä Komuran yksityisestä kirjastosta. Täällä hän ystävystyy kirjastonhoitaja Oshiman kanssa, joka vie hänet vuorille. Siellä hiljaisuus kietoutuu tiukasti hänen ympärilleen kuin olisi odottanut häntä. Kafka oli kuin hiljaisuutta ja pimeää pelkäävä säikähtynyt lapsi. Vastuumme alkaa mielikuvituksen voimasta. Kafka kaivelee muistilokeroitaan. Hän menetti tajuntansa ja heräsi metsikössä temppelin takana. Pimeys ja verinen paita. Mitä niillä on yhteyttä toisiinsa? Varis toteaa ” Sinä pelkäät mielikuvitusta. Ja vielä enemmän pelkäät unia. Pelkäät vastuuta, joka alkaa unista. Valveilla ollessasi voit tukahduttaa mielikuvituksen. Mutta unia et pysty tukahduttamaan.”
Kafka palaa Komuran kirjastoon kirjastonhoitaja Oshiman apulaiseksi, jolla oli harvinainen verenvuototauti. Hänellä oli naisen ruumis, mutta miehen mieli. Lesbo hän ei ollut. Sukupuolisesti hän oli suuntautunut miehiin. Hän oli ts. naishomo. Hän oli kokenut elämässään kaikenlaista syrjintää. Ainoastaan syrjityt ihmiset tietävät miten paljon se koskee. Jokainen kokee tuskan omalla tavallaan ja jokainen kantaa omia arpiaan. Hän arvosti oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa ja inhosi mielikuvituksettomia ihmisiä. Ihmiset eivät halua olla missään tekemisissä ajattelevien ja päätään käyttävien ihmisten kanssa.(Emt. 248., 250.) Oshimo oli mielestään toivoton, rikkinäinen homoseksuaalinen nainen.
Työskennellessään ja asuessaan Komuran kirjastossa Kafka rakastuu silmittömästi 15 - vuotiaaseen neiti Saekiin, joka tulee hänen uniinsa. 15 -vuotiaan neiti Saekin kirjoittama ja säveltämä laulu ”Kafka rannalla” täyttää hänen mielensä. Neiti Saeki sanoo hänelle hymyillen: ”Kun olin 15 halusin vain päästä pois johonkin toiseen maailmaan minne kukaan muu ei yltäisi. Paikkaan, jonne aikakaan ei ulottuisi. Kun olin 15 v. uskoin että sellainen paikka oli olemassa. Olin varma että löytäisin jostain sisäänkäynnin, jonka kynnyksen yli astumalla pääsisin sinne, missä aikaa ei olisi. ” (Emt. 243.) Rakastuessaan neiti Saekiin, Kafka oli täysin epätietoisuuden tilassa. Mikään ei sujunut. Hän ei tietänyt miltä neiti Saekista tuntui. Rakkaudessa ei voi kukaan auttaa. Sitä tuntee ihania tunteita, mutta silti pitää vaeltaa ypöyksin pimeässä. Ihan yksin. (Emt. 479.)
Teoksen alussa kerrotaan kummallisesta tapahtumasta: Takamatsun, Shikokussa sijaitsevilla vuorilla joka ainoa luokan oppilas (8-9 v.) oli kaatunut tajuttomana maahan. Silloin oli äärettömän yksinäistä, opettajasta tuntui kuin hän olisi ollut maapallon viimeinen asukas. Hän halusi vain kadota olemattomiin ja olla ajattelematta yhtään mitään. Kaikki hänen 16 oppilastaan yhtä oppilasta lukuunottamatta tulivat myöhemmin kahden tunnin kuluttua tajuihinsa. (Emt. 25.) Kukaan oppilaista ei muistanut mitä oli tapahtunut. Nakatalla oli täydellinen muistin menetys ts. mielikuvien ja muistojen täydellinen puuttuminen. (Emt. 88.) Hän ei kahden viikon kuluttua koomasta herättyään tunnistanut vanhempiaan eikä veljiään, ei osannut enää lukea eikä kirjoittaa. Hän ei muistanut edes omaa nimeään. Koti, koulu ja oman perheen jäsenten kasvot olivat mennyttä kaikki. Hän ei ymmärtänyt mitä tarkoittaa Japani tai maapallo. Myös hänen varjonsa oli muuttunut hailakaksi, heikosti näkyväksi. Tuntui siltä kuin todellinen Nakata olisi poistunut ruumistaan. Hän oli palannut maailmaan täysin tyhjäksi pyyhittynä. (Emt. 94 - 95.) Hän ei saanut enää ystäviä, mutta se ei häntä häirinnyt. Yksin jääminen merkitsi sitä, että hän saattoi kadota omaan pikku maailmaansa, kanien, vuohien ja kukkapenkkien pariin. Kukaan ei näyttänyt piittaavan, vaikka hän puheli kissojen kanssa ja kissat puhuivat hänelle. Hän ymmärsi olevansa erilainen.
Herra Walker, pahamaineinen kissojen tappaja sivalsi Kawamuran vatsan auki, Nakatan läsnä ollessa. Ihmisen elämä on yhtä pitkää jäähyväisiä, kuin tuuleen siroteltuja kukkasia. Walker siirtyi suoraan jäähyväisiin ja hotkaisi Kawamuran sydämen suuhunsa. Nakatan onnistuu tappaa Walker ennen kuin myös Goman ja Minin sydämet olisivat siirtyneet Walkerin keräämien kissojen sielujen huilun jatkoksi. Tästä alkaa Nakatan pakomatka Takamatsuun. Matkalla hän tapaa autonkuljettaja Hoshinon joka lähtee hänen matkaansa suorittamaan Nakatalle annettua tehtävää. Koska Nakata ei osannut lukea eikä ymmärtänyt rahaa, hänen oli hankalaa liikkua paikasta toiseen. Hänen piti kyselemällä selviytyä kaikista asioista ja ongelmista. Hoshinon isoisä tapasi sanoa, että ”kyseleminen on noloa hetken aikaa, mutta kyselemättömyys on noloa koko elämän.” (Emt. 350.) Nakata oli mielestään ei vain tyhmä, vaan sisältä tyhjä kuin kirjasto ilman yhtäkään kirjaa. Hän halusi olla Nakata, jolla on omia ajatuksia ja oma merkitys. Hänen piti hoitaa muutamia asioita kuten Walker ennen kuin tulisi takaisin normaaliksi.
Lehdissä kerrottiin että kuuluisa kuvanveistäjä Koichi Tamura oli puukottu hengiltä työhuoneessaan Nakatan kaupunginosassa Tokiossa. Sekä autonkuljettaja Hoshino että kirjastonhoitaja Oshima olivat lukeneet lehtiartikkelin. Hoshima auttoi Nakataa ja Oshimo Kafkaa piilottelemaan poliisilta.
• Kafka Tamura: 15v. karkulainen kotoa, kookas, lihaksikas, kuvanveistäjä Koichi Tamuran poika Tokiosta (Nakanosta). Äiti ja sisar olivat lähteneet kotoa Kafkan ollessa 4 v. Kafkalla on metafyysinen ystävä Varis, joka ilmaantuu auttamaan tarvittaessa. Varis painottaa jatkuvasti, että Kafkan pitää olla maailman kovempi poika.
• Satoru Nakata: 60 v. mies, joka menetti muistinsa kaaduttuaan tajuttomana sieniretkellä muiden 16 alakoululaisten kanssa. Hän ei enää osannut lukea eikä kirjoitaa, ja puhuminenkin oli hänelle vaikeaa. Nakata oli tajuttomana useita viikkoja ja hänet kuljetettiin Tokioon tutkittavaksi. Hän sai valtiolta kuukausittain pienen apurahan elämistä varten. Nakata pystyi kommunikoimaan kissojen kanssa. Hän pystyi erottamaan ihmisten varjot toisistaan. Joillakin ihmisillä oli epäselvät varjot.
• Oshima: A 21-vuotias yksityisen Komuran kirjastonhoitaja, joka sairasti harvinaista verenvuototautia. Hänestä tuli Kafkan ystävä ja ohjaaja.
• Hoshino: 25 v. autonkuljettaja, joka ystävystyy Nakatan kanssa, koska Hoshinon mielestä Nakata muistuttaa hänen isoisäänsä. Hishino kuljettaa ja auttaa Nakataa tämän kuolemaan asti.
• Neiti Saeki: Komuran kirjastonjohtaja, 40 v.. Aiemmin hän on toiminut laulajana, sanoittanut ja säveltänyt laulun ”Kafka rannalla”. Hän kärsii edelleen 25 vuotta sitten tapahtuneen poikaystävänsä kuolemasta. Vihjaillaan että hän on Kafkan äiti.
• Sakura: Karkumatkalla Tokiosta Takamatskuun Kafkan tapaama nuori nainen. Hän on todennäköisesti Kafkan sisar.
• Johnnie Walker: Kissojen kerääjä ja tappaja, joka suunnittelee tekevänsä kissojen sielusta huilun.Hän elää toisessa todellisuudessa missä Kafka toivoo murhaansa isänsä, vaikka teon suorittaa itse asiassa Nakata 60 v.
• Eversti Sanders: Metafyysinen olento joka voi muuttaa muotoaan miksi haluaa. Hän ohjaa Hoshinon toisen todellisuuden sisäänkäynnille, ts. löytämään kiven joka on se Nakatan etsimä sisäänkäynti.
KISSOJA
Goma: Rouva Koizumi.n kadonnut kissa, jota Nakata etsii.
Mimi: Älykäs siamilainen kissa
Otsuka: Nakatan keskustelukumppani.
Kawamura: Nakata ei pysty kunnolla ymmärtämään Kawamuraa Okawa ja Toro: Nakatan tapaamia kissoja

Haruki Murakami 2015 (ilmestyi Japanissa 1985), Maailmanloppu ja ihmemaa. Keltainen kirjasto Tammi. Japanista suomentanut Raisa Porrasmaa.
Haruki Murakamin surrealistinen kirja Maailmanloppu ja ihmemaa kertoo laskijasta ja hänen kahdesta toimintaympäristöstään. Ensimmmäinen muodostuu Maailmanlopun kaupungista, jossa varjonsa ja sielunsa kadottanut kertoja lukee kaupungin kirjastossa yksisarvisten kalloista niiden unia.. Toinen toimintaympäristö vie Tokion ihmemaahan, jossa Systeemin tutkija vanha biologi on laittanut 26 valitun laskijan aivoihin omat ajattelurakenteensa. Kertojajana on Laskija, joka pomppailee maailmojensa väliä.
Ihmemaassa taistelevat keskenään Systeemi, Laskijat, Merkitsijät ja joku kahden miehen mafiaryhmä. Ihmemaassa vanhan biologitutkijan ja hänen lapsenlapsensa, vaaleanpunaisissa asusteissa liikkuvan, pullean, nuoren tytön roolit ovat ratkaisevat. Vanha tutkija vastaa 26 laskijan valinnasta, Heistä 25 on kuollut ja viimeinen, kirjan kertojana toimiva Laskija on tärkeä tekijä vanhan tutkijan kokeilussa. Tutkija on muuttanut Laskijan aivojen rakennetta niin että tämä muisti on hävittänyt lähes kaiken siitä mitä hänen elämässään on todella tapahtunut. Aivoihin on leikkauksessa asennettu kaksi ajatusmaailmaa; Maailmanloppu ja Ihmemaa. Näihin ajatusmaailmoihin Laskija joutuu tyytymään. Ihmemaa muistuttaa science fictionin kyberpunkin tapaisia kauhutarinoita, jotka välittävät pelkoja ja karmivaa jännitystä maan alaisine seikkailuineen matkoilla tutkijan laboratorioon ja sieltä pois. Sysiäiset ja verijuovikkaat nostavat kauhun maan alla huippuunsa. Laskijan oppaana on vaaleanpunaisissa asusteissa liikkuva pulska tyttö. Vanha tutkija tietää kaiken ja pystyy myös aktivoimaan Laskijan mielen ja hävinneet muistot ja nimet.
Maailmanloppu on Laskijan mielen luoma kaupunki, jonne pääsee kun luopuu varjostaan ja sielustaan. Varjoja paimentaa kaupungin Portinvartija ja sielut pakenevat yksisarvisten uniin, joita Laskija lukee kaupungin kirjastossa, mutta joista hän ei muista mitään. Kirjastossaä hänen apunaan on 29 vuotta vanha Kirjastonhoitaja. Tätä työtä Laskija tekee iltaisin, sillä hänen puhkotut silmänsä eivät kestä päivänvaloa. Laskijan yhtenä tehtävänä on piirtää Maailmanlopusta mahdollisimman tarkka kartta, jota hänen sielunsa ja hän itse tarvitsevat voidakseen paeta kaupungista. Maailmanlopun asukkaat ovat tyytyväisiä jopa eräällä tavalla onnellisia. Jokainen päivä on useimmiten toisensa kaltainen. Laskija haluaa kuitenkin vapauteen pois Maailmanlopusta, sillä hänen varjonsa heikkenee päivä päivältä ja jos se kuolee, Laskija on ikuisesti Maailmanlopun vanki.
Jossain mielessä kirjan teema voisi olla kaipuu vapauteen, sillä olemme aina jonkun vankeja. Vankeus on oman mielen tuotos, josta ei päästetä irti, oli se kuinka kauhea hyvänsä. Ympäristö, muut ihmiset vaikuttavat mieleen ja sen ajattelun rakenteisiin. Vanha biologitutkija on siepannut Laskijan mielen. Laskija itse voi itsensä vapauttaa ja muistot voivat palautua mieleen. Kysymyshän on halutaanko olla vapaita vai onko helpompi elää elämäänsä riippuvaisina aina muista. Laskija ehkä vapautui Maailmanlopusta ja ihmemaasta Tokion arkiseen hektiseen elämänrytmiin, jossa ei tarvitse piirtää karttoja. Ne ovat jo valmiina käytettäväksi. Laskija ja hänen varjonsa voivat aloittaa oman elämänsä ajatuksien rakentelun ja elää jossain määrin vapaana.
Kirjan kertomuksissa viitataan länsimaisen kirjallisuuden klassikoihin ja pop musiikkiin ja sen tekijöihin. Mielestäni ne ovat lukijalle annettuja avaimia ja syöttejä, joiden avulla hän pystyy tunnistamaan itsensä kirjan kertomuksissa. Haruki Murakami on oivallinen tarinoiden kertoja, jonka seurassa ei pitkästy. Jokainen peilaa tarinoissa omaa kokemustaan ja jää pohtimaan ihmisen kohtaloa ja mahdollisuuksia olla vapaa elämän kiinnikkeistä.
Haruki Murakami, Suuri lammasseikkailu, 1993 (1982)

Kirjan alussa lähes kolmekymmentä vuotias mies menee naisen hautajaisiin, naisen jolla oli suljetut korvat ja joka osasi ennustaa lammastarinan alkavan pian. Kirja kertoo erään omalaatuisen ja myyttisenkin lampaan etsimisestä.
Kun päähenkilö päätti lähteä etsimään tähtilammasta, hän pohdiskeli seuraavan. ”Mitä pelättävää minulla on. Ei juuri mitään. Erosin vaimostani, aion lopettaa työni tänään, asun vuokralla, eikä minulla ole mitään huonekaluja, joita kannattaisi murehtia. Omaisuutta minulla on ehkä kaksi miljoonaa jeniä säästöjä, käytetty auto ja ikäloppu kissa. Kaikki vaatteeni ovat epämuodikkaita, ja äänilevyni ovat ikivanhoja. Minulla ei ole nimeä, ei yhteiskunnallista asemaa, ei seksuaalista viehätysvoimaa eikä lahjoja. En ole enää aivan nuori, ja puhun aina tyhmyyksiä joita kadun myöhemmin. Olen lyhyesti sanottuna äärimmäisen keskinkertainen ihminen. Mitä menetettävää minulla on?” (Emt. 162.)
Korvanainen oli hänen uusi tyttöystävänsä, avioeron jälkeen. Nainen osasi halutessaan avata korvansa, jolloin sulkeumattomat korvat muuttivat naisen täysin. Naisesta tuli kaunis. Koskaan ei miehen silmät olleet aikaisemmin päässeet nauttimaan sellaisesta kauneudesta. Avaraa kuin koko maailmankaikkeus, ja samalla tiivistä kuin jäätikkö. Hänen korviensa ollessa auki, rakastelu sai aivan uuden ulottuvuuden, kaikki aistit aukenivat. Kun satoi, sateen haju tuntui ilmiselvästi. Kun linnut lauloivat, niiden laulussa oli jotain verrattoman kirkasta. (Emt.48.) Nainen oli yhdeksän vuotta aikaisemmin ennustanut, että hän itse kuolee 25-26 -vuotiaana ja niin tapahtui.
Murakamin teoksissa vaellellaan usein päämäärättä pitkin mielivaltaisuuden mannerta. Juurettomana kuin jokin siivikäs siemen, jota kekseliäs kevättuuli puhaltelee sinne tänne.( Emt.73) Näin kerrottiin myös päämäärättömästä vaeltelusta Murakamin teoksessa Värittömän miehen vaellusvuodet (2014). Pitkään kulkijaelämään vaaditaan yhtä kolmesta - uskonnollista mieltä tai taiteellista luonteenlaatua tai yliluonnollisia kykyjä (emt. 92.) Ja korvanaisella oli yliluonnollisia kykyjä. Hänestä tuli miehen matkakumppani lammasseikkailun alkuosaan.
Tässä lammastarinassa vaeltavat ainakin J, rotta ja kirjan päähenkilö. Mikään ei ollut niin vapauttavaa kuin lähteä matkalle ilman matkatavaroita, päällä ainoastaan rennot vaatteet. Istahtaa esim. junaan ja antaa vain mennä. Tai lähteä jostakin hyvästiä sanomatta kenellekään, ja suunnata kohti päämäärätöntä kohdetta.
Naisilla näyttää olevan jalat enemmän maassa: päähenkilön vaimo, josta oli tullut neljän avioliittovuoden jälkeen ero, korvatyttö, uusi tyttöystävä ja matkakumppani lammasjahtiin ja J.n tyttöystäväkin olivat tavallaan olemassaolossaan eläviä, vaikkakin elämä täyttyi pelkästään arkipäivän toistuvista rutiineista. Nuorena naimisiin ja sen jälkeen naiset aina vain odottivat, kunnes kyllästyivät odottamaan ja lopulta he eivät enää välittäneet. Ja he erosivat. Avioeron jälkeen he elivät kotona epätodellista elämää, kylmää ja yksinäistä.
Huoneessa oli täysin hiljaista. Ja se on sellainen hiljaisuus, joka syntyy liian isossa tilassa, jossa on liian vähän ihmisiä. Tämä on kokonaan toisenlaista hiljaisuutta.. Raskasta painostavaa hiljaisuutta. Sellaista äänettömyyttä, joka leijuu kuolemansairaan ympärillä. Hiljaisuutta painaa kuoleman aavistus. Ilma oli hivenen ummehtunut ja pahaenteinen. Kaikkialla oli hiljaista. Se oli sellaista hiljaisuutta, joka seuraa kaiken elävän kuolemaa. Kaikki kuolevat. Jokaisen meistä on joskus kuoltava. Aika leijuu kuolleena ilmassa. Aika vain kuluu loppuun.(Emt. 124, 280, 281, 304.)
Hirvittävä ruuhka. Se hermostuttaa. Se kuuluu kuitenkin koulutukseen. Jos ärtyy, eksyy elämässä.(Emt. 149.) Toivon toisinaan, että voisin lähteä etsimään jotain. Elämä on sellaista, jatkuvaa etsimistä. (Emt.229.) Pysäytin ajatukseni ja annoin ajan kulua. Annoin ajan kuljettaa minua mukanaan Kuljettaa minut sinne missä pimeys loi taas uusia kuvioita. (Emt. 324.) Mikä heikkous. Kaikki. Moraalinen heikkous, tajunnan heikkous, sitten on vielä itse olemassaolon heikkous. (Emt.332.)
Siinä minä olin, keskellä kaupunkia, jonka kaduilla vaelsi miljoona ihmistä, eikä minulla ollut ketään jonka kanssa voi puhua. Niin päivä kului loppuun. Tuskin olisin voinut turhempaa päivää viettää. Kesän viimeinen päivä, ja mitä iloa siitä oli. (Emt. 152.) Kulkijoita yhdisti toisiinsa välinpitämättömyys ja ikävystyminen. (Emt.249.) Yksi päivä oli joka tapauksessa mennyt. Juuri näin päivä kerrallaan, minä opin etääntymään muistista. (Emt. 348.)
Vain tuulet puhalsivat laitumen poikki. Kuin laidun olisi ollut tuulten oma yksityistie. Lammasta ei näkynyt missään. Omituista oli, että siellä vuorilla hän näkyi peilin molemmilla puolilla, elävämpänä kuitenkin peilissä kuin peilin ulkopuolella. Lammasmiestä ei näkynyt peilissä, vaikka hän jutteli koko ajan miehen kanssa, ei myös rottaa. Miksi? Monta muutakin ihmeellisyyttä tapahtui lammasseikkailun aikana. Jätän ne lukijan löydettäviksi. Suosittelen teoksen lukemista.
pl 27.11.2016 (Toimivat Seniorit ry:n matkoja maailmaan -kulttuuripiiri)

Haruki Murakami, Värittömän miehen vaellusvuodet, 2014 (2013)

Värittömän miehen vaellusvuosien 36-vuotias päähenkilö Tsukuru Tazakin on poikamies, väritöntä ja tasaista elämää viettävä rakennusinsinööri, jonka erikoisalaa on rautatieasemien suunnittelu. Hän on jonkinlainen oman elämänsä matkailija tai etsijä. Pisimmän ja parhaan matkan Tsukuru tekee omana itseensä, omaan kuvittelemaansa värittömyyteen, omaan olettamaansa tyhjyyteen.
Lukion jälkeen Tokioon kotikaupungistaan Nagoyasta ajautunut Tsukuru Tazaki joutuu vasten tahtoaan etsimään elämälleen uutta suuntaa syyllisyyden ja syyttömyyden sekä vapaan tahdon ja valinnan harmaalla raja-alueella.
Viisi keskiluokkaisten perheiden nuorta, kolme poikaa ja kaksi tyttöä ovat jatkuvasti yhdessä, auttavat toisiaan opinnoissa, tekevät yhdessä vapaaehtoistöitä ja viettävät vapaa-aikaa. Vuoden ajan ryhmä tapaa vielä kiinteästi toisiaan sen jälkeen kun Tsukuru oli lähtenyt opiskelemaan Tokioon. Selittämättä toiset neljä ryhmän jäsentä katkaisevat yht’äkkiä kokonaan välinsä Tazakiin ja kieltäytyvät kaikista yhteydenotoista. Tästä syntyy Tsurukin elintilaa kaventava jatkuva ongelma.
Hän on menettänyt parhaat ystävänsä Nagoyassa ja kadottanut itsensä. Syytä välirikkoon hän ei tiedä eikä uskalla selvittää sitä, miksi hänet jätettiin ystäväjoukon ulkopuolelle.. Hän tuntee itsensä uhriksi. Välirikon jälkeen vain eristäytyminen uudessa opiskelukaupungissa Tokiossa näyttää oikealta ratkaisulta. Eristyneisyys ja yksinäisyys muodostuivat monen sadan kilometrin mittaiseksi kaapeliksi.
Seksillä, seksuaalisuudella, unilla ja musiikilla on keskeinen rooli myös Tsukurun elämässä ja tarinassa. Kun 16 vuotta oli kulunut nuorten välirikosta, hän tapaa uuden, pari vuotta häntä vanhemman tyttöystävän, joka vaatii häntä selvittämään, mitä tapahtui ryhmälle silloin kun he olivat vielä 17-vuotiaita opiskelijoita. Tästä ongelma alkaa purkautua. Se on absurdi, koska sellaista ei ole koskaan tapahtunut. Tarkemmin välirikon syy selviää Tsukurun Suomen matkalla, missä hän tapaa ryhmän toisen tytön. Suomen sijasta kaikki voisi tapahtua missä tahansa Tsukurulle vieraassa maassa.
Mielestäni kirjan mielenkiintoisinta antia on Tsukurun pienikikoinen poikaystävä Fumiaki Haida ja hänen tarinansa isänsä vaellusvuosista.


Haruki Murakami 1Q84. 2011. Keltainen kirjasto. Tammi. Helsinki

Murakami kirjoitti romaania 1Q84 neljä vuotta ennen kuin keksi kirjalle alun ja otsikon. Otsikko on japaniksi sanaleikki vuoden 1984 lausumisesta, mikä viittaa George Orwellin teokseen Vuonna 1984. Q-kirjain ja japanilainen numero 9 (transliteroidaan tavallisesti "kyũ") ovat homofoneja, joita käytetään usein japanilaisissa sanaleikeissä. Romaanissa on yli 1200 sivua.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat Tokioon, kuvitteelliseen vuoteen 1984. Osa 1 sijoittuu huhti- ja kesäkuun välille, osa 2 heinä- ja syyskuun välille ja osa 3 loka- ja joulukuun välille.
Kirjan päähenkilöt Aomame ja Tengo liikkuvat kahdessa päällekkäisessä todellisuudessa, joiden tapahtumat risteilevät keskenään. Kirja alkaa tapahtumasta, jossa Aomame oli menossa erääseen tapaamiseen taksissa, kun hän jumiutuu liikenneruuhkaan. Taksissa soi Janačekin Sinfonietta- Taksikuski neuvoo hänelle oikotien, mutta varoittaa myös mahdollisista seurauksista toisessa todellisuudessa.
Aomame joutuu uskomattomaan tapahtumavyyhtiin, jonka keskellä ovat kolme kommuunia: utopia Takashimaja siitä eronneet uudet kommuunit Sagikake ja Ajebono. Sagikakesta kerrotaan, että siellä on raiskattu pikkutyttöjä. Sen johtajan pikkutyttö, lukihäiriöinen Fuka Eri joutuu eroon vanhemmistaan. jotka ovat olleet Takashiman jäseniä, mutta muuttaneet sieltä pois, Fuka Erin isä, erityisiä voimia omaava Tamotsu Fukada perustaa uuden kommuunin Sagikaken, jonka johtaja hän on. Lapsensa lukihäiriöisen Fuka Erin he antavat ystävänsä professori Ebisuno- Sensein huostaan, josta tulee tytön huoltaja. Ebisunolla on oma tytär Azam, joka on Fuka Erin hyvä ystävä ja hän kirjoittaa Fuka Erin sanelusta tämän kirjoittamaa kirjaa Air Christalis.
Tengu on toimittaja ja kirjailija, jonka kustantajan menttori Komatsu pyytää Tengua työskentelemään Fuka Erin kanssa tämän Air Christalis käsikirjoituksen parantamiseksi. Kirjassa kerrotaan mielikuvituksillista pikkuolennoista ja Tengu epäilee, että tarina on Fuka Erin omasta elämästä kommuunissa.
Tengun ja Aomamen elämän tapahtumat sivuavat toisiaan. Jouduttuaan toiseen todellisuuteen Aomame tutustuu rikkaaseen Leskirouvaan, jonka huostassa on Sagikakessa raiskattu 10 vuotias Tsukasa. Leskirouva määrää Aomamen tappamaan Sagikaken johtajan, Fuka Erin isän Tamotsu Fukadan.
Leskirouvan toiminta on tähdätty perheväkivaltaa vastaan. Leskirouvasta tulee Aomamen ystävä ja työnantaja, joka tekee mitä käsketään. Leskirouva ja tämän palvelija Tamaru etsivät Aomamelle turvapaikan. Aomame tutustuu naispoliisi Ayumiin. Heistä tulee rakastavaisia. Ayumi kuitenkin hirttäytyy ja Aomame jää ilman ystävää turvapaikkaansa.
Samaan aikaa Sagikaken kommuuni on palkannut yksityisetsivä Ushikawan seuraamaan Leskirouvan, Tangun ja Aomamen toimintaa. Leskirouvan palvelija Tamaru murhaa yksityisetsivä Ushikawan. Tengu ja Aomame ovat aikoinaan olleet luokkatovereita ja nyt kohtaavat jälleen ja poistuvat kahden kuun 1Q84:n maailmasta yhden kuun todellisuuteen.
Harukin Murakami kirjoittaa sujuvasti etenevää tarinaa. Lukijan on kuitenkin välillä seurata mukana. Mukana on niin monta tarinaa ja sotkuinen juoni. Joskus on vaikea tietää kenen mielessä milloinkin kuljetaan. Hyvä ja paha sekoittuvat ja absurdeja tapahtumia on tuhkatiheään.
Mikä on kirjailijan sanoma jos sitä on ollenkaan. Täytyypä vetää johtopäätös siitä, että toinen todellisuus, mielen todellisuus ilman jäsennystä hallitsee oppimaamme arkitodellisuutta. Mieli kuljettaa kuiten usein ihmistä harharetkille, joiden sokkeloista on vaikea päästä selville.



KIINA

Anchee Min (s. 1957 )
Kirjailijan tausta
Anchee Min (閔安琪; Mín Ānqí; s. 14. tammikuuta 1957 Shanghai) on kiinalais-yhdysvaltalainen kirjailija
Min on nelilapsisen perheen vanhin. Hänen vanhempansa olivat opettajia. Jo pienestä pitäen Min oppi vastaamaan sisaruksistaan. Perhe tuli toimeen, mutta ei ollut rikaskaan.
Lapsuutensa Min vietti Shanghaissa. Hän joutui 17-vuotiaana työleirille kauaksi kotoaan, palasi takaisin Shanghaihin tultuaan valituksi näyttelijäharjoittelijaksi ja sittemmin hänet alennettiin saman elokuvastudion siivoojaksi, jota työtä hän teki seitsemän vuotta. Hän lähtee Kiinasta v. 1984.
Anchee Min muutti Yhdysvaltoihin englanninkieltä taitamattomana, asunnottomana, rahattomana ja työttömänä. Ensimmäiset vuodet USA:ssa hän teki erilaisia töitä mm. viittä työtä samanaikaisesti ja työn rinnalla hän opiskeli englannin kieltä. Hän sanoo oppineensa puhumaan englantia katselemalla lasten TV-ohjelmia mm. Sesame Streetiä.
Vuonna 1994 Min julkaisi kansainväliseksi bestselleriksi nousseen elämänkerrallisen muistelmaromaanin Punainen Atsalea. Hän on kirjoittanut useita teoksia mm. Nobelin palkinnon (1938) saaneen Pearl S. Buckin lapsuudesta ja nuoruudesta Kiinassa (2010).
Min eli aluksi ensimmäisen miehensä, kiinalaisen taiteilijan Qigun kanssa Chicagossa. Nykyisin Min asuu Kaliforniassa toisen miehensä, kirjailija Floyd Lofthousen ja edellisestä avioliitosta syntyneen tyttärensä (Lauryann Jiang) kanssa.
Min muutti kaksi-vuotiaan tyttärensä, Lauryannin, kanssa Chicagosta Kaliforniaaan. Min halusi kasvattaa tyttärestään taistelijan. Tytär tanssii balettia, soittaa pianoa, urheilee, pelaa shakkia ja laulaa äidin kanssa kiinalaisia oopperoita. Min sanoi ammatinvalintaa harkittaessa tyttärelleen, voit opiskella putkimieheksi tai lääkäriksi. Tytär opiskelee Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa lääkäriksi. Min harrastaa myös maalausta.
Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana MIN vieraantui ei ainoastaan Kiinasta, vaan myös vanhemmistaan. Sisarukset sanoivat hänelle, että ”Min häpesi heitä”. Suhteet sisaruksiin jäivät vähäisiksi.
Min syntyi Kiinassa, mutta löysi itsensä vasta USA:ssa. Kiinassa hän kärsi ja teki raskasta työtä maaseudulla kommunistisen puolueen hyväksi. USA:ssakin hän joutui aluksi kärsimään, mutta siellä hän sai mahdollisuuden rakentaa oman elämänsä uudelleen siitä huolimatta että ”She was nobody, her parents were nobody”.

Punainen Atsalea. (Red Azalea) Suomentanut Pirkko Huhtanen. WSOY, 1994.
Teoksen kertoja, Anchee syntyi v. 1957 Shanghaissa nelilapsisen perheen vanhimmaksi. Kuusi-vuotiaan Ancheen (Rauhan jade) sisar oli nimeltään Hohde 5 v, toinen sisar Koralli 4 v ja veli Avaruuden valloittaja, 3 v. Anchee kuljetti sisaruksiaan lastentarhaan ja vauvalaan, vaikka oli itsekin vasta lastentarhalainen. Heidän isänsä toimi teknisen piirustuksen opettajana Shanghain tekstiili-instituutissa. Äiti oli shanghailaisen keskikoulun opettaja. Molemmat vanhemmat uskoivat Maoon ja kommunistipuolueeseen.
Anchee kuului asuinalueensa maoaktivisteihin. Hän osasi ulkoa Maon punaisen kirjan ja Maon vaimon kaikki vallankumous oopperat. Anchee kunnostautui myös luokkansa parhaimpana Kiinan kommunistisen puolueen historiassa. Anchee valittiin keskikoulussa pienten punakaartilaisten päälliköksi.
Opiskelkaa puheenjohtaja Maon teoksia, seuratkaa hänen opetuksiaan ja toimikaa hänen ohjeidensa mukaan, pienten ja nuorten oppilaiden mieliin iskostettiin jatkuvasti.
Kaikki pienet koululaiset aivopestiin kommunistisella propagandalla. Koulussa suurimman epäoikeudenmukaisuuden Anchee koki, kun hänen piti todistaa valheellisesti opettajansa Syyslehdet imperialistien salaiseksi agentiksi. Syyslehdet rakasti kiinan kieltä, matematiikkaa ja musiikkia. Koulun puoluesihteeri vakuutti Ancheelle, että hänen on osoitettava, oliko hän itse vallankumouslainen vai nojatuolivallankumouslainen. Maon mukaan vallankumous ei ole päivälliskutsuja, ei kauniin taulun maalaamista eikä se ole ajanvietettä. Vallankumous on kapinahanke, jossa luokka syrjäyttää väkivaltaisesti toisen.
Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin teoria on käyttökelpoinen erityisesti toimintaohjeena.
Miten meidän tulee arvioida, onko joku nuori vallankumouksellinen? Miten voimme sen todeta? On vain yksi kriteeri, nimittäin se, onko hän halukas yhtymään työläisten ja talonpoikien laajoihin joukkoihin ja tekee niin käytännössä. Jos hän on halukas tekemään niin ja tekee niin todellisuudessa, hän on vallankumouksellinen; muussa tapauksessa hän on ei-vallankumouksellinen tai vastavallankumouksellinen.
Koska Anchee oli lainannut opettaja Syyslehdeltä kirjoja: Vanha keksijä, Pieni merenneito, Lumikki ja jonkun Andersenin kirjoja, opettaja Syyslehdet oli tästä syystä selkeästi luokkavihollinen ja amerikkalainen vakooja. Kaikki oppilaat olivat hänen uhrejaan. Anchee todisti julkisesti että opettaja Syyslehdet oli kansanvihollinen ja vastavallankumouksellinen Tämän kokemus opetti Ancheelle, mitä merkitsevät sanat petturuus ja rangaistus.
17-vuotiaana Anchee määrätään kuuluvaksi talonpoikiin ja lähetetään pysyvästi Itä-Kiinan meren rannalle, maatilalle, jonka nimi on Punainen tuli. Hän ei enää saisi asua Shanghaissa. Muutto tapahtui huhtikuussa 1974. Uusia nuoria tulevia talonpoikia oli vastassa hymyilevä Lu Punaisen tulen maatilalta. Tulokkaille Lu sanoi: ” Järjestäytykää! Päällikkö tulee!”
Komppanian päällikkö Yan (kuri) Sheng (voitto) tervehti tulokkaita sanomalla seuraavan. ”Tervetuloa uudet sotilaat, Punaisen tulen maatilalle, meidän joukkoomme, johon tuotte uutta verta… Älkää ikinä tuottako häpeää edistykselliselle seitsemännelle komppanialle.” Maatilalla työskentelee 13 000 ihmistä, tässä meidän komppaniassamme 400. Kunnianhimoinen Lu on päällikön apulainen. (Emt. 57.)
Punaisen tulen maatilalla noudatettiin tiukkaa puoluekuria. Se tarkoittaa silloin sitä että 1) yksilö on järjestön alainen, 2) vähemmistö on enemmistön alainen, 3) alempi porras on korkeamman portaan alainen, ja 4) koko jäsenistö on keskuskomitean alainen.
Kukaan ei saanut rikkoa näitä kuria koskevia kohtia. Kurin noudattaminen vaikutti siihen ettei kukaan voinut luottaa kehenkään. Jokainen koki työleirillä enemmän tai vähemmän yksinäisyyttä. Kaikkialla saattoi olla kateellisia kantelijoita, joille totuus ei merkinnyt mitään. Oman edun pönkittäminen oikeutti toisen solvaamisen ja toisesta kantelun. ylemmälle henkilölle.
Erityisesti Pienen Vihreän toiminta aiheutti Ancheelle paljon ahdistusta ja jopa syyllisyydentunetta. Pieni Vihreä on erittäin kaunis ja ujo nuori tyttö, joka asui samassa parakissa kuin Anchee. He eivät varsinaisesti olleet ystäviä. Pieni Vihreä huolehti tunnollisesti ulkonäöstään ja henkilökohtaisesta hygieniastaan joka päivä. Hän rakasti kauniita vaatteita, joita hän koristeli kauniilla ompelulla. Hän ihastui työleirillä työskentelevään poikaan. He alkoivat tavata toisiaan. Pieni Vihreä ei olisi saanut ajatellakaan mitään miestä ennen kuin vasta ollessaan lähempänä 30 ikävuotta. Eräänä yönä heidät paljastettiin. Miessotilaat pieksivät Pienen Vihreän poikaystävän. Kuului vain tuskan huutoja, kun Lu, johtajan apulainen huusi: Kuolema raiskaajalle. Mieshän on täysin porvarillisten ajatusten myrkyttämä. Mies teloitettiin. Pieni Vihreä lakkasi peseytymästä. Hän lauloi vanhoja oopperoita toisensa jälkeen ja tuijotteli eteensä. Lopulta hänet siirrettiin maatilan sairaalaan. Siellä ei pystytty edes diagnoosin tekemiseen. Edessä oli siirto shanghailaiseen sairaalaan, jossa todettiin, että Pienellä Vihreällä oli hermoromahdus. Hänet palautettiin maatilalle. Mitään muutosta ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Pienen Vihreän sekä fyysinen että psyykkinen tasapaino romahtivat täysin. Mitään parannuskeinoa ei ollut. Eräänä päivänä voitiin vain todeta Pienen Vihreän tappaneen itsensä.
Abcheella heräsi sekä toivo ystävyyden löytymisestä että pelko ankaraa tukahduttavaa kuria kohtaan, jota erityisesti Lu sovelsi toimintaansa kaikkien kauhuksi. Vähitellen syntyi kuitenkin syvä ystävyys Yanin ja Ancheen välille. Tämä ystävyys perustui sekä fyysiseen että psyykkiseen molemminpuoliseen kiintymykseen. Anchee paljastaa suhteesta hyvin intiimiä asioita. Koko ajan molemmat pelkäsivät, että Lu paljastaa heidät. Lun läheisin oli vanha pääkallo, johon hän projisoi kaikki läheisyyden tarpeensa. Hänkin oli vailla ystävää, vaikka sitä ei paljastettu.
Maaseudulta etsittiin sopivaa nuorta tyypillistä talonpoikaa näyttelijäkoekuvauksiin. Sattumalta Anchee valittiin mukaan. Hän joutuu lähtemään pois maatilalta ja palaamaan Shanghaihin. Anchee tapaa perheensä. Hohde on määrätty piirustuskouluun oppimaan propagandajulisteidem suunnittelua, Koralli on valmistumassa keskikoulusta, todennäköisesti hänet määrättäisiin tehtaaseen työhön. Avaruuden valloittaja oli erittäin hyvä matematiikassa, hänet joko määrättäisiin talonpojaksi tai - jos hänellä on onnea - tehtaaseen kaupungin ulkopuolelle. Ancheellä ei ollut paljon sanomista sisarille eikä veljelle eikä heilläkään Ancheelle. Koralli määrättiin myöhemmin talonpojan oppiin Punaisen tulen maatilalle, koska joka perheestä tuli antaa yksi lapsi maanviljelijäksi. ja Anchee ei enää palvellut Punaisen tulen maatilaa. Koralli ei enää puhunut mitään Ancheelle, joka täyttyi syyllisyydestä.
Koko Kiinasta oli valittu näyttelijäkoulutukseen viisi henkilöä. (1) Polttopuu oli tiilitehtaan työntekijä - hän oli kolmannessa polvessa työläisiä. (2) Hilpeä keihäs uhosi voimaa, itseluottamusta ja kauneutta. Hän kertoi olevansa Pekingin päivälehden toimittaja. Aikaisemmin hän oli ollut ratsastaja. (3) Pikku kello oli sotilaan tytär, joka oli jäänyt aivan pienenä orvoksi. (4) Mehiläinen Oh Yang tuli vanhasta kylästä etelästä. Hän oli kylän ylpeyden aihe. (5) Anchee opettajien tytär Shanghaista, edusti maatilatyöläistä. Näistä viidestä valitaan yksi näyttelijä näytelmän päähenkilöksi elokuvaan Punainen Atsalea..
Seuraavaksi kokelaille tehtiin tiukka lääkärin tarkastus, kaikkien tuli olla neitsyitä. Näyttelijän koulutus kestäisi yhden vuoden. Heille opetetaan vuoden aikana mandariinikiinaa, politiikkaa, näyttelemisen tekniikkaa, Wu Shuta - erilaisia perinteisen kiinalaisen nyrkkeilyn ja miekkailun muotoja. He kilpailisivat elokuvan nimiroolista. Kertomus Punaisesta Atsaleasta oli tarina intohimosta tykkitulen keskellä, naisen elämästä, proletaarin rakkaudesta kuoleman keskellä. Alkoi vuoden kestävä koulutus, jossa koenäyttelijät osoittivat toisiaan kohtaan petollisuutta, kilpailumielisyyttä, juonittelua, vihaa, kateutta ym. Kukaan ei voinut luottaa toiseen. Anchee ystävystyy tuntemattoman ”esimiehen” kanssa ja siitä syntyy intensiivinen, poikkeuksellinen ja yllättävä ihmissuhde. Ancheelle tarjottiin elokuvastudiossa pysyvää paikkaa, ”Sinua tarvitaan vallankumouksellisessa tehtävässä studion järjestäjänä. Jos tehtävä ei kelpaa, studio lähettää sinut takaisin Punaisen tulen maatilalle”. (Emt.234.)
Teos on täynnä epäluuloisuutta, vakoilua, yllätyksiä, petoksia, juonittelua, kateutta, mustasukkaisuutta, taistelua, piittaamattomuutta, ahdistusta, pelkoa, valehtelua, oveluutta, kostoa, ihailua, intohimoa, kiintymystä ja rakkautta. Teos on mielenkiintoinen kuvaus yksilöiden elämästä kulttuurivallankumouksen aikana. Tarina liittyy saumattomasti Kiinan historiaan. Puolue määräsi ihmisten elämän suunnan, yksilöllisiin valintoihin ei jäänyt tilaa.
Lännessä kriitikot ylistivät teosta, idässä kiinalaiset vihasivat, erityisesti intensiivisten henkilösuhteiden takia. Olisiko Minin pitänyt olla pidättyväisempi paljastaessaan henkilökohtaisia kokemuksiaan työleiriltä ja näyttelijäkoulutuksesta? Min protestoi vanhaa kulttuuria ja yhteiskuntaa vastaan. Hänen kipeät kokemuksensa ovat rinnastettavissa syöpään, joka vain leikataan pois.
Hyvä kirja kuvaa aina totuutta, sanoo Petri Tamminen. Totuus on aina kauniimpi - mitä sillä on väliä - , kuinka ruma ja kipeä totuus on, sanoo vuorostaan Anchee Min. Teoksen joissakin ihmissuhteissa ei ole niinkään kysymys homoseksuaalisuudesta, vaan syvällisen kosketuksen ja läheisyyden puutteesta, jonka lähtökohta kumpuaa inhimillisestä yksinäisyydestä ja ahdistuksesta.
Suosittelen teokseen tutustumista.

Mo Yan (s. 1955) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Hän kasvoi maatyöläisperheessä ja kävi koulua vain 11-vuotiaaksi asti, jolloin Kiinan kulttuurivallankumous alkoi. Tehtaissa työskenneltyään hän liittyi 1970-luvulla armeijaan ja ryhtyi kirjoittamaan; esikoisteos ilmestyi 1981.

MO YAN, Seitsemän elämääni, Otava 2013,( Shengsi pilao 2006), suomentanut Riina Vuokko, 730 s.

Teos on ennen kaikkea kuvaus Kiinan lähihistoriasta: kommunistihallinnosta, kulttuurivallankumouksesta ja nälänhädästä, samalla kun seurataan jännittävää seikkailua yhden sielun seitsemästä peräkkäisestä inkarnaatioista vuosina 1950 - 2000. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Shandongin maakuntaan. ”Tarina alkaa uudenvuodenpäivänä vuonna 1950…”
Seitsemän elämääni kertoo 1) suurtilallisen Ximen Naon sielunvaelluksesta eri eläinhahmoihin: aasina, härkänä, sikana, koirana, apinana ja lopulta takaisin ihmisenä, Lan Qiansuina, isopäisenä lapsena vuosina 1950 - 2000. Teos on tavallaan myös sukupolviromaani, ja tarina yksilöistä historiallisen aikansa vankeina. Aasi on varsin kaikkivoipa ja kaikkitietävä toimija. Se tappelee susien kanssa, on viriili ja saattaa järjestellä asioita. Seuraava reinkarnaatio sonnina kävelee jopa kahdella jalalla, sikana se osaa kiivetä puuhun ja tarkkailla ihmisiä sekä seurata tv-lähetyksiä. Samaa pätee koira-hahmoon. Koirat pitävät kokouksia ja varastelevat olutta ja makkaraa. Apina-hahmoa tarkastellaan varsin vähän, mutta kuten muutkin hahmot se hyökkäilee eräiden sen mielestä huonojen ihmisten kimppuun.
Löytyykö Ximen Naon reinkarnaatioista jonkinlaista kehityskertomusta vai onko kaikki vain sattumaa? Hän oli kerännyt varallisuutensa omalla älykkyydellä, kovalla työnteolla ja hyvällä onnella, eikä ollut mitään väliä, mihin luokkaan sattui kuulumaan. Ximen Naon oli mielestään hyvä ja ahkera ihminen, auttoi muita läheisiään ja kyläläisiä, hoiti taloaan hyvin ja kuitenkin hänet teloitettiin v. 1948, koska hän oli rikasta keskikertaista maa-aatelia.
Miksi hän sitten syntyi seuraavassa elämässä eläimenä aasina? Ja vielä omaan taloon, missä kaikki näytti muuttuneen. Hänen renkinsä oli nainut yhden hänen vaimoistaan. Hänen kodistaan oli tullut kylän toimisto. Aasina Ximen Nao muisti vielä hyvin edellisen elämänsä. Kylän rikkaimmat miehet joutuivat nyt raatamaan raskaan työn orjina. Vallankumouksellisten oli taisteltava rikkaita vastaan nujertamalla heidät. Se ei ole henkilökohtaista vihaa, se on luokkavihaa (emt. 63.). Varastelevasta juoposta oli tehty kylän turvallisuusosaston päällikkö. Kylän entiset keppikerjäläiset nousevat kurjuudesta hallitsemaan maata ja rakentamaan uuden oikeudenmukaisemman yhteiskunnan. (emt. 64.)
Vallankumouksellisten oli taisteltava rikkaita vastaan nujertamalla heidät. Se ei ole henkilökohtaista vihaa, se on luokkavihaa (emt. 63.).
2) Suorasukainen ja vaistojensa varassa toiminut aasi. Tuska kuristi aasin sydäntä kun hän katseli entistä renkiään Lan Liania ja entistä jalkavaimoaan avioparina, omia lapsiaan, poikaa ja tyttöä rengin lapsina. Hän kaipasi lapsiaan, mutta heistä oli tullut toisen miehen lapsia. Ximen Nao ei halunnut olla aasi, vaan palata takaisin ihmisruumiiseen. Kun kansan kommuunin turvajoukkojen sotilaat tulivat hakemaan aasia, Ximen Naon entinen vaimo tarjoutui lähtemään aasin sijasta. Lan Lian, entinen renki, nyt isäntä rimpuili itsensä vapaaksi vangitsijoiden otteesta. Hän sanoi, että patojen rakentaminen ja teräksen sulattaminen ovat kansallisia hankkeita. Hänellä ei ollut kuitenkaan muuta toivetta kuin tehdä työtä aasinsa kanssa. Vihaa loiskuen aasi ryntäsi vangitsijoita vastaan, kun vangitsijat löivät ex. vaimoani ja häpäisivät esi-isieni hautoja. Silloin aasi riuhtaisi itsenä irti, puraisi opettajaa päähän ja korkealla takajaloillaan potkien syöksyi koululaisjoukkoa kohti ja kohti vapautta. Aasi päätti päivänsä kun nälkiintyneet kyläläiset hakkasivat aasia päähän, ruumis pilkottiin ja syötiin. (emt 133.)
3) Rehellinen ja jääräpäinen sonni. Sonnimullikka ostettiin markkinoilta. Vaikka renki sai pienen osan Ximen Naon entisistä maista, hänellä ei kuitenkaan ollut varaa kouluttaa Ximen Naon poikaa ja tyttöä. Heidän elämäänsä ei koskaan muistuttanut maanomistajien ylellistä elämää, eivätkä he koskaan oppineet tuntemaan biologista isäänsä, oliko hän edes musta vai valkoinen. He olivat Mao Zedongin aikakauden nuorisoa. Heidän ei ollut järkevää jatkaa maanviljelijöinä, niinpä 17 vuotiaat lapset yhdessä äitinsä kanssa liittyivät kommuuniin.
Ainoastaan nuorin isopäinen poika Lan Qiansui halusi jäädä isänsä kanssa viljelemään maata. Poika oli sitä mieltä, että hän jättää koulun kesken, koska hänestä ei ole oikein läksyjä lukemaan. Sekä isällä että pojalla oli siniset kasvot, miksi heidät pitäisi pakottaa eroamaan toisistaan. Isä ja poika olisivat maakunnan ainoat itsenäiset maanviljelijät.
Koska Mao ei määrää, ex. renki ei liittynyt kylän kommuuniin. Kommuunilla ei ollut oikeutta ajaa kollektivisointia eikä pakottaa tai painostaa voimakeinoin ketään liittymään kommuuniin. Tämän lauseen ex, renki, nykyisin yksityinen viljelijä Lan Lian oli naulannut kotinsa seinään seinätauluksi.
Ximenin pojasta Jinlongista varttuu raivopäinen punakaartilainen, jonka johdolla kylä muutetaan kansankommuuniksi. Kylän raitilla iskulauseet loistivat kirkkaina. KITKETÄÄN PUOLUEESEEN PESIYTYNEET KAPITALISTISEN TIEN KULKIJAT! NELJÄN PUHDISTUKSEN TOTEUTTAMINEN ON MEIDÄN KAIKKIEN VASTUULLA. (emt.172.) Lauseet oli kirjoittanut Ximen Naon poika Jinlong, joka oli liittynyt äitinsä ja sisarensa kanssa kommuuniin.
Kiljuvalla aasilla , Chang Tianhongilla oli kyläläisille ainoastaan yksi neuvo: hyökätkää puoluekaadereita vastaan yhtä armottomasti kuin aikoinaan hyökättiin maanomistajatyranneja vastaan. Ei sopinut unohtaa myöskään rikkaita maanviljeliöitä ja vastavallankumouksellisia. (emt.198.) Kun poika Jinlong vallankumousinnossaan oli maalannut isäpuolensa kasvot punaisiksi, isälle apuun tulivat sekä puoliso että tytärpuoli, vaikka he taistelivat eri puolella kuin isä, ex renki, nykyinen itsenäinen maanviljelijä. Koko jupakan jälkeen isä säntäsi härkävajaan ja huusi: ”Sonni, minun sonnini! Ainoa rakkaani!” Äiti ja tytär ihmettelivät, miksi isä kehtasi väittää sonnia ainoaksi rakkaakseen, kyllä äiti ja tytär Baofeng välittivät isästä niin kuin aina ennenkin. Eihän sonni oikeastaan ollut sonni ollenkaan, vaan sonnin sydän ja sielu olivat Ximen Naon. (emt. 210.)
4) Ahne ja äkkipikainen sika 16. (emt. 275 -513.) Ximen Nao syntyy pettymyksekseen uudelleen emakon 16. porsaana,- omaan taloonsa, missä hän seurailee perheensä elämää. Hän oli 16 porsaan poikueen kaikkein barbaarimaisin ahmatti, joka ei antanut muille porsaille mahdollisuutta imeä emakkonsa nisiä. Niinpä sika 16 kasvoi ja lihoi Aprikoositarhan sikalan kuninkaaksi. Se sai oman karsinan Siitä tuli Aprikoositarhan sikalan siitossika numero 1 kuten naapurikarsinan Diao Kolmosesta (numero 2). Sen hoitajaksi ja ruokintavastaavaksi tuli kukapa muu kuin sen ex. vaimo Ximen Bai. Aprikoosi tarhan sikalan sikolätit seisoivat suorissa riveissä satojen aprikoosipuiden keskellä kuin teltat sotilasleirissä.
Sika 16 puolustaa aina poikaansa Jinlongia, vaikka tämä ei aina toiminut aivan oikeinkaan. Jinlong taisteli urheasti ympäri päissään olevaa Mo Yania vastaan generaattorihuoneessa. Siinä voimansiirtohihna läiskähti Jinlongiin, ja tämä tuupertui maahan. Mo Yan kiljui, että Jinlong on kuollut ja väitti, että sika oli aiheuttanut sen. (emt. 276.)
Mo Yan luki joka ilta Valittuja uutisia, joita sika 16 kuunteli tarkkaan. Näiden uutisten ansiosta sika 16 tuli 1970-luvun sivistynein ja oppinein sika koko maailmassa. Sikana se osasi jopa hyödyntää oppimaansa. Sepä ei opiskellutkaan opiskelun itsensä vuoksi kuin niin monet tyhjää tietoa pursuilevat pölkkypäät, vaan tiedon hyödynnettävyyden takia. (emt. 318.)
Jinlong maalasi iskulauseita sian vasempaan kylkeen ”Pariutukaa ja lisääntykää vallankumouksen nimissä”, ja oikeaan kylkeen ”Hyvinvointia kansalla!” Ja selkään vielä luumunoksia ja auringonkukkia. Sika 16 näytti silloin aivan propagandajulisteelta. Kaikki Aprikoositarhan sikalan siat oli käsitelty samalla tavalla. (emt. 331.) Maakunnan suuri sika-kongressi saattoi alkaa.
Sika 16 todisti Aprikoositarhan sikalassa mm. veljesten Jiefangin ja Jinlongin häitä kaksosten Hezuon ja Huzhun kanssa, ja kuinka häpeämätön Xu Bao leikkasi Diao Pikkukolmosen kivekset irti ja sitten söi kuohitsemansa eläimen kivekset. (emt. 418.)
Vuonna 1976 sikalassa syntyi sikaruusuepidemia, johon menehtyi yli kahdeksansataa sikaa. Sika kuusitoista pelastui taudilta, koska sen hoitaja Bai syötti sille jatkuvasti rehun seassa valkosipuleita. Oman tarinansa kertoo myös Chang Tianhongin ooppera Sikakuningas Valkopallerosta yhdessä kahdeksan vallankumousopparan kanssa. Siinä Sikakuningas Valkopallero näkee kuinka punaliput liehuvat maailman merien ja mantereiden yllä ja puhemies Mao kannustaa koko Kiinaa kasvattamaan sikoja. Jokainen sika on imperialisteja, vallankumouksellisia ja revisionisteja vastaan suunnattu pommi, ja Sikakuningas Valkopallero ei lyö velvollisuuksiaan laimin vaan pariutuu kaikkien emakoiden kanssa… (emt, 434.)
Syyskuun 9. 1976 oli merkillinen päivä, silloin Mao kuoli ja silloin sika 16 haukkasi kuohitsija Xu Baoa haarojen väliin, ja huomasi, että Xu Bao oli syntynyt eunukiksi ja ymmärsi miksi Xu Bao oli koko elämänsä vihannut kaikkien koiraiden kiveksiä. (emt. 445.) Saman päivänä Sika 16 karkasi Aprikoositarhan sikalasta mukanaan vain yksi sika nimeltä Kukkanen. Ymmärsihän se, että oli tahrinut sorkkansa ihmisen vereen - sen kaltaista tappajasikaa odottaisivat vain teurastajanveitsi ja keittopata. (emt. 446.) Yhdessä sika 16 selässään Kukkanen ui kohti asumatonta särkkää, vedessä niiden ympärillä kellui mätäneviä sianraatoja.
Tästä tapauksesta Mo Yan kirjoitti kirjassaan Tarinoita sikojen kasvatuksesta. Sika 16 oli erittäin murheellinen, koska sen mielestä olisi pitänyt kirjoittaa ylistyslaulua elämälle, ylistyslaulua sika kuudelletoista, olihan se elämänvoima, se oli vapaus, se oli rakkaus, se oli suurin ihme, jonka elämä oli tuottanut. (emt. 449.)
Särkällä eleli vain eläimiä .. mm. yli 200 villisikaa. Särkällä sika 16 ja kukkanen tapasivat myös ikääntyneen Diao Kolmosen, villisikojen kuninkaan. Kylän miehet nousivat kapinaan sikoja vastaan, ja tappavat lähes kaikki villisiat. Sika kuusitoista pakeni ja päätyi viimein kotikyläänsä, missä aluksi seuraili kotitaloaan, missä sen ex. jalkavaimo Qiuxiang piti ravintolaa ja möi viinaa kyläläisille. (emt.480.)
Kännipäissään kyläläiset nahistelevat keskenään. ” Sinä Qiuxiang kuuluit riistäjä luokkaan, kun on kerran kuulunut, kuuluu aina riistäjäluokkaan, ” ”puolueen jäsenet, Mao Zedongin uskolliset seuraajat, me jotka olemme joutuneet puolueen sisälläkin puolustamaan linjaamme, ja me jotka olemme luokkataistelun myrskyjen ja kuohujen karaisemia, me bolsevikit, me emme anna periksi, me emme anna koskaan periksi. Tämä nykyinen hössötys peltojen jakamisesta ja kotitalouksille, mitä se on oikein olevinaan? Paluuta köyhän maaseutuväestön sortoon, lisää kärsimystä ja lisää sortoa? (emt. 483.)
Kun Bai, sian ex. vaimo oli toukkakasvattomossa, sihteeri Hong Taiyue ryntäsi sisään ja alkoi kähmiä Baita. Bai yritti pyristellä irti. Silloin sika kävi Hong Taiyuen kimppuun ja puraisi kivekset irti sillä seurauksella, että Bai hirttäytyi silkki toukkakasvattoman kattoparruun (emt. 489.). Jälkeenpäin sika kuvattiin hurjaksi murhaajahirviöksi, vahvaksi kuin tiikeri, julmaksi kuin susi, ovelaksi kuin kettu ja tyhmänrohkeaksi kuin villisika (emt 490.).
V. 1982 hyökkäsi hyvin varustettu metsästäjäryhmä villisikojen saarella ja voitti raa’assa taistelussa siat. Myöhemmin Sika Kuusitoista pelastaa jäätyneellä joella leikkivät lapset ja uhraa itsensä. Uhratessaan itsensä sika ei silloin ollut sika, vaan ihminen. (emt. 510.)
5) Uskollinen ja miellyttämishaluinen koira. Manalan ruhtinas passitti Ximen Naon sielun seuraavan inkarnaation nartun kohtuun, josta se putkahti kolmen muun pennun jälkeen suoraan emon synnytyskanavaa pitkin koirankopin lattialle. Maassa maan tavalla. Jos sattuu syntymään sikolättiin, oli imettävä emakon maitoa tai näännyttävä nälkään, ja painauduttava emon vatsaa vasten, ettei palellu kuoliaaksi. (emt.518.) Emo oli sekarotuinen suurikokoinen koira, isä rotukoira, saksanpaimenkoira.
Koiranpennut jaettiin samalla, kun lapset palautettiin vanhemmilleen, Lan Lian ja pso Yingchun eivät osanneet lukea eikä kirjoittaa, joten he eivät pystyneet myöskään opettamaan lapsia. Koiranpentu Ykkösen Yingchun ojensi Ximen Huanille, kakkosen Ma Gaigelle , kolmosen (t) Pang Fenghuanille, ja nelosen Kaifangille.
Kaupungissa Jinlong sanoi velipuolensa perheelle ” Jiefang ja Hezuo, meistä kukaan ei enää ihan nuori. Tässä vaiheessa elämää olisi jo jotain pitänyt oppiakin, jos ei muuta niin se että toisten kanssa ei välttämättä tarvitse tulla toimeen, mutta itsensä kanssa pitää.”(emt. 533.) ”Lyömällä vaimo jalostuu ja vaivaamalla taikina. Mitä enemmän vaimoa lyö, sitä kuuliaisempi tästä tuli, ja mitä enemmän taikinaa vaivasi, sitä parempi sitko siihen tuli.” (emt. 570.) Suurinta moraalittomuutta oli rakkaudeton avioliitto. (emt. 580.)
Kaupungissa (Gaomi) Pikkunelosesta tuli koirien johtaja, se oli säkäkorkeudeltaan 70 cm, pituudelta kuonosta hännänpäähän 150 cm. ja painoi 60 kg. Sillä oli suipot pystykorvat, kellanruskeat silmät, jalomuotoinen otsa ja kiiltävän valkoiset hampaat, sekä ensiluokkainen hajuaisti ja muisti. Se oppi kuljettamaan Jiefangin ja Hezuon poikaa Feeniks-kouluun ja sitten se kävi kertomassa emännälle Hezuolle, että poika Kaifang oli jo koulussa. Vastaavasti se haki pojan myös koulusta kotiin koulun loputtua.
Koira pikkunelosesta kasvoi vähitellen Jiefangin vmon Hezuon uskottu. Hezuo vuodatti sille murheitaan, näin pikkunelosesta oli tullut roskakori, johon Hezuo saattoi viskata kaiken suullisen jätteen. Kyllä hän kysyi neuvojakin ” Koira, mitä luulet, onko oikeasti olemassa naisia jotka eivät pärjää ilman miestä?” (emt. 604.) Kerran kun vierailtiin Ximen-kylässä, Ximen Baofeng (Ximen Naon maalaislääkäritytär) kummasteli Pikkunelosen suurta kokoa. Sen muistot eivät olleet minnekään kadonneet.Pikkunelonen oli sitä mieltä, että myös koirien on katsottava eteen päin ja jätettävä taakseen menneet murheet, oltava läsnä siinä mitä ympärillä sillä hetkellä tapahtuu. (emt.670.)
Samalla reissulla Ximenin kylässä kaikki kolme koiraveljestä, kakkonen, kolmonen ja nelonen menivät vierailemaan emonsa haudalle, ne kohottivat kuononsa kohti taivasta ja ulvoivat pitkään merkiksi surusta ja kaipauksesta. Emon haudan vierellä oli kolme muuta samanlaista kumparetta. ”Tuohon on haudattu joku röyhkeä iso karju, toiseen noista kahdesta on haudattu taas jokin sonni ja tuohon toiseen jokin aasi. ”Alueen toisella reunalla oli marmoriseen hautakiveen hakattu ”Kunnioitetun isäni Ximen Naon ja hänen vaimonsa Bain hauta.” Hautaa katsellessa nelonen purskahti itkuun.
6) Valpas ja kujeellinen apina.
Ximen Naon viimeinen inkarnaatio oli uros apina, jonka turkki oli kiilloton. Se näytti pelottavalta ja vihamieliseltä. Apinan kaulassa oli ohut teräsketju, jonka toinen pää oli kytketty tytön ranteeseen. Tyttö oli jo useamman vuoden ollut teillä tietämättömillä, kukapa muu hän oli kuin Pang Fenghuang ja nuori mies hänen seurassaan Ximen Huan. Poliisi Kaifang tuli häätämän heitä pois torilta, mutta hän ei häätänytkään, vaan antoi kirjeen täynnä rahaa palkkioksi. Kyllähän Kaifang serkkunsa tunnisti.
Kun Pang Fenghuang, Ximen Huan ja apina istuivat syömässä, ravintolakojuun ryntäsi jengi, johtajanaan Rautapää Wang joka iski veitsen Ximen Huanin rintaan. Hän menehtyi tähän haavaan. Kaifang tuli poliiseineen apuun, silloin Ximen Huan vain parahti: ”Kaifang..isoveli..minä olen nyt..tullut tien päähän..”
7) Isopäinen lapsi, Lan Qiansui.
Matkustajakodin kellarikerroksessa makasi Pang Fenghuang verilammikossa ja veren keskellä köllötteli pieni pullea poikavauva, jonka tuoreet isovanhemmat nostivat syliinsä. Isovanhemmat Jiefang ja Huzhu ottivat pojan hoitaakseen. Lapsella oli merkillinen tauti (hemfilia), pienen pienestäkin haavasta vuotava veri ei suostunut tyrehtymään. Lapsella oli ilmiömäinen muisti. Viidentenä syntymäpäivänä Lan Qiansui pyysi isoisänsä vierelleen, alkoi kertoa … ”Tarinani alkaa uudenvuodenpäivänä vuonna 1950…”
Koko suku haudattiin Ximen Naon omistamalle pellolle, jotka ex.renki, Ximenin kasvattipoika Lan Lian oli maanjaossa saanut itselleen ja jota myös hänen poikansa Lan Qiansui (ts. Ximen Naon 7. inkarnaatio) itsellisenä viljelijänä hoiti kylän kommuuniin edelläänkään kuulumatta. Tälle sukupellolle haudattiin vierekkäin myös Lan Kaifang ja Pang Fenhuan.
Inkarnaatiot syntyivät kerrasta toiseen samaan sukuun ja samaan maaseudulla sijaitsevaan pikkukylään Ximeniin. Sielun sukupuoli säilyi inkarnaatiosta toiseen. Vallankumouksen melskeissä suvun sukutalo säilyy paikkakunnalla, tosin perheet joutuvat muuttamaan pienempiin tiloihin. Kaikki eläin inkarnaatiot kiintyivät isäntiinsä ja läheisiin. Eläimet puolustivat isäntiään.

Mo Yan. Viinamaa 2014. Suomentanut Riina Vuokko. Otava

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012 saanut kiinalainen kirjailija Mo Yan (1955) on oikealta nimeltään Guan Moye. Hän syntyi köyhään maanviljelijäperheeseen. Hän oli 11 vuotta vanha kun kulttuurivallankumous alkoi ja samalla Mo Yanin koulunkäynti päättyi. Hän työskenteli maataloustyöläisinä maatiloilla ja kärsi nälkää vuosina 1959-61. Hän on asunut koko ikänsä Kiinassa ja on tosi kiinalainen kirjailija. Mo Yan kirjoittaa romaaneissaan peitetysti kulttuurivallankumouksesta, korruptiosta, ympäristöongelmista, rikollisuudesta, nälästä ja köyhyydestä. Tyylilaji on maaginen realismi. Hänen kirjansa ovat absurdia mielikuvituksen ilotulitusta viinasta, ruuasta ja yksinäisistä, sekopäisistä ihmisistä yhteiskuntansa ahdistavissa kahleissa. Suomeksi Mo Yanin kirjoja on taitavasti suomentanut Riina Vuokko.
Mikä kirja Viinamaa (suomeksi 2014) oikein on? Onko se aikuisten ällöttävä satukirja vai yhteiskuntapoliittiinen satiiri vai mielenkiintoinen romaani kiinalaisesta yhteiskunnasta. Kirjaa voi lukea monin tavoin. Tyylilajina on maaginen realismi, jossa muuten realistiseen kuvaukseen liittyy maagisia, mielikuvituksellisia elementtejä. Kirjailija lörpöttelee sivutolkulla asiasta kuin asiasta ja lukijaa nukuttaa. Silmät menevät välillä väkisinkin kiinni. Kirja on kantaa ottava. Se piirtää kielteisen kuvan naisista seksiobjekteina ja miehistä korrupteina, viinan ja valtaan menevinä ressukkoina. Onko negatiivisyys sitten juuri yhteiskunnan kritiikkiä? Vastakohdat kilpailevat keskenään. Eletään Viinamaan dualistisessa, karkeassa yhteiskunnassa Viinamäen omalaatuisessa kaupungissa. Byrokratian huipulla ovat politiikot ja virkamiehet. Kansa on aina samaa mieltä kun johtajansa. Kaikkiin ongelmiin on kautta aikojen ollut ratkaisuna viina. Se helpottaa ja muuttaa ihmisen kokonaisvaltaisesti.
MO Yanin kirja Viinamaa kertoo karseaa, monisäikeistä tarinaa pikkupojista, joista valmistetaan herkullisia aterioita. He eivät ole ihmisiä vaan lihakarjaa, jota kasvatetaan tietyssä Viinamaan kylässä niin kuin porsaita ja kanoja. Lihottuaan tietyn kokoisiksi poikalapset viedään Keittotaidon Akatemiaan, jossa heistä maksetaan heidän perheilleen kilohinta. Näiden poikalasten vahvaksi johtajaksi nousee suomuja täynnä oleva pirulainen, kyynyrän mittainen sankari Yi Yichi, Herra Kyynyrä, joka on pahanilkinen veijari ja ällöttävä kääpiö syötäväksi ostettujen pikkupoikien kiistaton johtaja.
Kirjan varsinainen toimintatarinan keskushahmo on poloinen ressukka, syyttäjäviraston erikoistutkija Ding Gou’er, joka juotetaan umpikänniin ja pannaan groteskiin ruokapöytään puoluesihteerin, kaivoksenjohtajan ja propagandaviraston varajohtaja Jin Gangzuanin kanssa. Ateria kestää kauan ja Ding Gou’erin on juotava viinaa viinan perään. Viimeinen ruokalaji on ”kepponen”, ihanainen, suloinen pikkupoika, jota kaikki alkavat syödä intohimoisesti. Pöytätovereilleen humalainen Ding Gou’er huutaa:
”Vai vielä kepponen! Te villipedot syötte ihmislapsia ja puhutte kepposista! Minä en aio tällaisiin ihmissyöjien pitoihin osallistua!” (s.108)
Ding Gou’er voi pahoin ja haluaa karata istumapaikaltaan ja päätyy kammottavaan seikkailuun Jin Gangzuanin kauniin vaimon kanssa, joka on tuonut hänet kuormurillaan Viinamaahan. Loppujen lopuksi Ding Gou’er päätyy Ravintola Kyynyrän kabinettiin, jossa hän mustasukkaisena pamauttaa ravintolan omistajan Herra Kyynyrän, Yi Yichin ja tämän kanssa muhinoimassa olevan rekkakuskin kallot säpäleiksi. Alkaa hurja pakomatka Viinamaassa. Se vie Ding Gou’erin Apinavuorelle ihanan viinan äärelle ja hänen osaltaan groteski kertomus huipentuu tähän.
Kirjassa on useita päällekkäisiä tarinoita, jotka kytkeytyvät toisiinsa. Jokisessa luvussa on viinatohtori Li Yidoun ja Mo Yanin välinen kirjeen vaihto, joka paljastaa luku luvulta kirjan tarinan tapahtumia ja sosiaalisia verkostoja. Viinatohtori Li Yidou haluaa kirjailijaksi ja hän lähettää kirjeensä mukana kirjoittamiaan tarinoita mestarilleen Mo Yanille. Tällaisia kertomuksia ovat Viinan henki, Lihalapsi, Ihmelapsi, Aasikatu, Kyynyränmittainen sankari, Keittotaidon oppitunti, Pääskysenpesät. Apinaviini ja Viinamäki. Li YIdoun kertomukset sisältävät usein yhteiskunnallista kritiikkiä, josta Mo Yan kirjeissään häntä varoittaa.
Li Yldou pohtii: ”Nykypäivän maailmassa on usein vaikea suhtautua asioihin tyynesti, mutta tietenkin jokainen meistä on vastuussa siitä, millainen yhteiskunnasta on tullut” ( s.366)
Aiheitaan Li Yidou sanoo löytäneensä ”Viinamaan outojen tapausten kronikoista”. Li Yidoun appi, Tislausakatemian professori Yuan Shuanqyu antaa ohjattavalle vävylleen tehtävän kirjoittaa tutkielma aiheesta ” Alkoholituotteiden merkitys Latinalaisen Amerikan maagisessa realismissa.”
Viinatohtori Li Yidou on rakastunut kauniiseen anoppiinsa Tislausakatemian professoriin, Keittotaidon akatemian asiantuntijaan. Li Yidoun nihkeänruma, pahalta haiseva vaimo oli loppujen lopuksi professoriperheen kasvattilapsi, jonka anoppi oli pelastanut roskakasasta. Alkoholiin menevästä apesta anoppi sanoo seuraavaa:
”Mikä ihminen sellainen muka on? Mikä mies sellainen muka on? Kaikki nämä vuosikymmenet viina on ollut ainoa nainen josta hän välittää. Juuri hän sai vastenmielisellä esimerkillään muutkin vertaamaan kauniita naisia viinaan. Juominen on korvannut seksin, kaikki hänen halunsa kohdistuvat pulloihin ja niiden kanssa hän sitten vehtaa…(s.390).
Appi professori Yuan Shuanqyu lähteekin vävynsä vihjeestä tutkimusmatkalle Apinavuorille etsimään apinoiden nektaria, ihanaista viinaa ja sille tielle hän onnellisena jää. Anoppikin on onnellinen kun pääsee eroon alkoholisoituneesta puolisostaan ja on nyt avoin uusille seksisuhteille.
Kirjan luvuissa toistuvat jaksot
1) Erikoistutkija Ding Gou´er ja propagandaviraston varajohtajan Jin Gangzuanin (?) ja tämän vaimon, rekankuljettajan tarinat,jotka kertovat iljettävästä ja oudosta Ding Gou’erin rakkaudesta ja vihasta rekankuljettajaa kohtaan.
2) Mo Yan kuuluisa kirjailija ja kirjeenvaihto viinatohtori Li Yidoun kanssa
3) Viinatohtori Li Yidou, tämän ruma vaimo ja iki-ihana anoppi Tisleaakatemian professori., Keittotaidon akatemian asiantuntija, viisas appi Yuan Shuanqyu, Kyynyrä Herra= Isoveli Yu Yichi= pirulainen.
4) Li Yidoun tarinoita jäsentävät kirjoitelmat: Viinan henki, Lihalapsi, Ihmelapsi, Aasikatu, Kyynyränmittainen sankari, Keittotaidon oppitunti, Pääskysenpesät. Apinaviini, Viinamäki
Tärkeitä tarinoiden lähteitä: Viinamaan outojen tapausten kronikat ja Alkoholituotteiden merkitys Latinalaisen Amerikan maagisessa realismissa, joita Li Yidou tutki.

Gao Xingjian

Gao Xingjian (kiin. 高行健, pinyin: Gāo Xíngjiàn; s. 4. tammikuuta 1940 Ganzhou, Jiangxin maakunta) on kiinalainen kirjailija, ohjaaja ja kuvataiteilija. Gao tunnettiin kulttuurivallankumouksen jälkeisessä Kiinassa lähinnä näytelmäkirjailijana, dramaturgina ja ohjaajana. 1980-luvulla hän muutti Ranskaan ja ryhtyi julkaisemaan laajemmin myös novelleja, romaaneja sekä esseitä. Gao on Ranskan kansalainen ja hänen teoksensa ovat virallisesti kiellettyjä Kiinan kansantasavallassa. Gaolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2000.[1]

Gao Xingjian: Sielun vuori (Lingshan) s., Otava 2003 Kääntäjä: Riina Vuokko

Sielun vuori kuvaa kertojan (minä, sinä, hän ja he) viisi kuukautta kestävää ja 15 000 kilometriä pitkää matkaa halki Kiinan vuorien, jokien, kylien ja kaupunkien. Lähes 700-sivuinen teos pälyilee ja siivilöi alueiden historiaa, kertojan muistoja elämästään kohdaten uskontoja, kulttuureja, kirjallisuutta, ihmisiä ja luontoa ajan hiomana.

Gao Xingjianilla on matkan kertojana useita minuuden heijastumia, jotka peilaavat matkan kokemuksia ja kertojansa identiteettiä. Minä muodossa hän on realistinen kirjailijaliittonsa jäsen ja ammattitaitoinen valokuvaaja. Sinä muodossa kirjoitetut kuvaukset paljastavat kertojan ristiriitaisia tunteita ja sosiaalisia suhteita. Hän on kertojan seksuaalinen naishahmo, joka kerjää epävarmana rakkautta ja sen vahvistamista. Hän ja sinä ovat jatkuvassa sosiaalisessa suhteessa keskustellen ja väitellen tunteistaan ja odotuksistaan. Sinä ja hän ovat mielikuvituksen minän heijastuksia.

Lukijan pitäisi olla Kiinan historian, uskontojen, uskomusten, eri vähemmistökulttuurien elämäntapojen, myyttien ja tarinoiden, kylien ja kaupunkien asiantuntija ennen kuin kirjan kertomukset avautuisivat hänelle kokonaan. Kirja vilisee yksityiskohtia kertojan liikkuessa kylissä jalan, polkupyörillä, linja-autoilla ja yöpyessä taivasalla, hylätyissä taloissa, temppeleissä ja majataloissa. Kaupungeissa liikutaan junilla ja busseilla ja syödään ravintoloissa ja yövytään valtion vierashuoneissa, hotelleissa tai ystävien luona.

Lukijan silmissä vilahtavat nimeltä mainitut joet, vuoret, kaupungit, kylät, temppelit, eläimet, puut ja kasvit. Matkan tekijä kohtaa kulttuureihin liitettäviä erilaisten ihmisten kertomuksia, myyttejä, taruja ja tapahtumia. Ne seuraavat häntä toinen toistaan nopeampina kuvina: toisen herran tarinaa, naisten tarinoita, käärmeen puremasta selviytymisen tarinaa, taolaisten munkkien tarinoita. Palataan menneisyyksien hämärään ja kiinalaisten vähemmistökansojen historiaan.
Kertojalla on kiire. Hän ei pysty olemaan paikallaan vaan hän rientää väsymättä kokemuksesta toiseen etsien sielun vuorta, josta hän kuuli vierustoveriltaan erään matkan aikana linja-autossa. Kertoja tunnustaa, että hän ei tiedä mitä hän todella etsii. Kertoja kohtaa vanhan taolaisen mestarin, joka selittää: ” Kymmenentuhannen olennon, kaikkien elävien ja elollisten, alkuperä on Taossa. Tao on myös niiden laki, kun subjekti ja objekti suhtautuvat toisiinsa kunnioittavasti, ne sulautuvat yhteen. Näin tyhjyydestä, ei- olevasta, syntyy olevaa ja olevasta ei-olevaa. Näiden kahden ykseys kuuluu osana niiden luonteeseen, niin kuin ihmisen ja taivaan ykseyskin, maailmankaikkeutta ja ihmistä tulee tarkastella saman kokonaisuuden osina…” Elämän totuus löytyy elämän minättömyydessä.

" Näyttää siltä että ymmärrän, mutta en silti ymmärrä. Todellisuudessa en ymmärrä mitään, en käsitä mitään. Näin se on."

Länsimaiden minäkeskeinen kulttuuri saattaa rakentaa esteen taolaisen minättömyyden kulttuurin ymmärtämiseksi. Ainakin joutuu pohtimaan pitkään millaisia seurauksia tällaisesta ajattelusta on. Kirjan kertojan kanssa matkaa tehtäessä tulee usein mieleen miten vähän me itse asiassa tunnemme eri kulttuureja. Suosittelen kirjan lukemista. Ehkä kiinalaisten kulttuurien rikkaus avautuu lukemisen edetessä?


SYYRIA

Rafik Schami
Rafik Schami (Arabic: رفيق شامي‎) (born Suheil Fadel (سهيل فاضل)[1] 23 June 1946) is a Syrian-German author, storyteller and critic.

Rafik Schami 2012. Damaskuksen rakastavaiset.Basam Kustannus. 892.s

Damaskoksen rakastavaiset kertoo arabimaailmasta moniulotteisella tavalla. Se on rakkaudentunnustus Damaskoksen kaupungille, ylistyslaulu vahvoille naisille ja vetoomus rauhan ja yhteisymmärryksen puolesta. Romaani kuvaa Syyrian historiaa kolmen sukupolven ajalta ja näyttää, miten politiikka ja uskonto vaikuttavat tavallisten ihmisten perheasioihin, elämänratkaisuihin ja rakkauteen

Damaskoksen rakastavaiset on kahden syyrialaisen kristityn suvun ja Ranan ja Faridin tarina..Damaskoksen rakastavaiset kertoo Syyrian monikulttuurisesta yhteiskunnasta. jossa eri uskonnolliset, poliittiset, kulttuuriset ja sosiaaliset ryhmät ovat vastakkain. Se kertoo vihasta, alistamisesta ja väkivallasta, samalla se on kahden nuoren rakkauden tarina ja ylistys. Heitä on verrattu Romeoon ja Juliaan ja muihin klassisiin rakkaustarinoihin. Kirjasta löytyy tuhat ja yksi tarinaa, jotka kietoutuvat myös Faridin ja Ranan tarinaan paljastaen herkästi syyrialaisen kulttuurin ja yhteiskunnan ominaispiirteitä.

Romaani kuvaa samalla Syyrian historiaa kolmen sukupolven ajalta ja näyttää, miten politiikka ja uskonto vaikuttavat tavallisten ihmisten perheasioihin, elämänratkaisuihin ja rakkauteen. Schami kuvaa vihan ja väkivallan kierrettä, joka vangitsee tämän ajan syyrialaiset pauloihinsa ja kohdistuu kehen hyvänsä. Kirjailija piirtää maanpakolaisuuden väistämättömyyden, sillä muuten ihminen ei selviä hengissä. Niin tarinan päähenkilöt ajelehtivat suuntana joku Euroopan valtio, joka takaisi heille turvallisuutta ja oikeuden opiskella. Kirja edustaa kuvausta tämän ajan diasporasta joka heittää ihmiset omista kotimaistaan siirtotyöläisiksi ja maanpakolaisiksi eri puolille maailmaa.

Turkki
Maria Jordanidu, Kultainen sarvi 1985 (ilm. 1963 kreikaksi)

Unohtumaton, kuhisevalta elämältä tuoksuva matka menneeseen aikaan ja elämänmuotoon, rakkaudella kuvattuun vanhaan kreikkalaisten Konstantinopoliin.
Turkin kuuluisimpia kirjailijoita Orhan Pamuk (1952) on kuvannut ansiokkaasti turkkilaisten muuttuvaa Istanbulia ja oman sukunsa elämää siellä. Eli Shafak (s.1971) taas kuvaa armenialaisen suvun elämää kansainvälisessä Istanbulissa. Eli Shafak ottaa esiin myös armenialaisten kansanmurhaa. ja maastamuuton Yhdysvaltoihin.
Maria Jordanidu kirjoitti itse liki seitsemänkymppisenä isoaitinsä värikkään sukutarinan romaaniksi.
Loksandra,, Maria Jordnidun äidinäiti, syntyi Konstantinopolissa ”kirotun sulttaanin Abdul Medzdin aikana”, eli pitkän elämänsä 1800-luvulla kaupungin kreikkalaiskortteleissa ja kuoli – onnekseen – vuonna 1914, ennen uuden aikakauden alkua.
Loksandra hoiti isänsä hautaan ja sisaruksensa avioon ennen kuin voi astua kolmekymppisenä miehelään nelilapsisen lesken, Konstantinopoli-lehden toimittaja Dimitrosin vaimoksi. Heidän kotinsa kuhisi sukulaisia ja kaikki olivat tervetulleita. Oli sukulaisten orpoja lapsia, omia lapsia ja tätejä, setiä, serkkuja, siskoja ja veljiä. Loksandra keitti ja hankki ruuat suurelle perheelleen. Nautti ruuan ostamisesta ja sen laittamisesta.
Loksandra jäi kotiin kun Dimitrios lähti lasten kanssa ortodoksiseen kirkkoon. Naisen tehtävävä oli palvella miestään ja perhettään ja koti oli hänen valtakuntansa.
Hyvä Neitsyt Maria oli hänen rukouksiensa kohde ja Neitsyt Marialle hän uskoi kaikki ilonsa ja surunsa. Voimakas ja energinen Loksandra tuli toimeen kaikkien Polin etnisten ryhmien kanssa, oli elämäniloinen ja suhtautui positiivisesti kaikkeen myös vaikeuksien keskellä.
Hänen puolisonsa Dimitrios kuolee 73 vuotta vanhana. Loksandra jatkaa vauhdikkaasti elämäänsä suuren suvun keskellä. Yhdessä elämänsä vaiheessa talo tyhjenee ja he joutuvat muuttamaan pienempään taloon ja sieltä Pireukseen Kreikkaan, jossa Loksandra, hänen tyttärensä ja tämän tytär Anna asuvat yhdessä.
Loksandra on onnellinen lapsenlapsestaan ja heillä on paljon yhteisiä salaisuuksia. Elämä Pireuksessa ei kuitenkaan luonnistu ja vielä kerran he muuttavat, nyt takaisin Turkkiin.
Loksandran elämä päättyy kreikkalaisessa Polissa ja hän pääsee toivomaansa hautaan vanhempiensa viereen.
Kirja avaa vanhoja kreikkalaisia elämän tapoja ja arvoja, jotka olivat osa historiallista kansainvälistä, kreikkalaista Istanbulia. Ilman tätä kirjaa se ei olisi mahdollista.
Suosittelen luettavaksi

Orhan Pamuk s. 1952
Orhan Pamuk (s. 7. kesäkuuta 1952 Istanbul, Turkki) on turkkilainen kirjailija ja toimittaja. Hän sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon 2006.
Pamuk on hyvin suosittu kotimaassaan, ja hänen teoksiaan on käännetty yli 40 kielelle, ja Nobel-palkinnon lisäksi hän on saanut useita muita kirjallisuuspalkintoja. Hän on ensimmäinen Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saanut turkkilainen.

Orhan Pamuk (1983 suom.2011) Hiljainen talo. Keltainen kirjasto Tammi

Hiljainen talo on yhden suvun tarina, joka tapahtuu poliittisesti levottomana vuonna 1980 kesän kahtena päivänä. Se kertoo leskestä, 90 vuotta vanhasta Fatma mummista ja hänen edesmenneestä miehestään Selahattinista, heidän niin ikään kuolleesta pojastaan Doganista sekä tämän kolmesta lapsesta, historioitsija Farukista, vasemmistolaisesta Nilgünistä ja lukiolaisesta Metinistä. Lisäksi se kertoo Fatman miesvainajan kahdesta lehtolapsesta, Recep kääpiöstä ja Ismael nilkusta sekä viimeksi mainitun pojasta Hasanista. Fatma mummi asuu palvelijansa Recep kääpiön kanssa Istanbulin liepeillä meren rannalla suuressa, ränsistyneessä ja kolkossa talossa, jonne Fatman lapsenlapset saapuvat kahdeksi lomapäiväksi.

Lapsenlapsista vanhin on Faruk, kirjailijanurasta haaveileva historioitsija on hiljan eronnut ja kova ryypiskelemään. Fatma mummin luona hän etsii arkistoista tietoa paikkakunnan menneisyyden suuresta rutosta. Pikkuveli Metin käy lukiota ja haaveilee opinnoista Amerikassa. Recepin veljenpoika Hasan on mukana oikeistolaisen järjestön toiminnassa ja salaa rakastunut Farukin ja Metinin siskoon Nilgüniin, joka on kommunisti. Pinnan alla kytee hiljainen tragedia
Tarina etenee viiden eri kertojan tajunnanvirtana, äänensä saavat kuuluviin Fatma, Recep, Faruk, Metin ja Hassan. Fatman muistojen kautta tarinaan tulee mukaan myös hänen jo kuollut aviomiehensä, Selahattin. Fatma ja Selahattin joutuivat aikoinaan muuttamaan Istanbulista Selahattinin poliittisten mielipiteiden vuoksi. Selahattin oli lääkäri, joka uskoi moderniin, länsimaiseen, tieteelliseen maailmankuvaan. Hän käytti elämänsä kirjoittaen koskaan valmistumatonta ensyklopediaa, jonka hän ajatteli herättävän itäisen maailman uskonnon harhasta tieteelliseen ajatteluun. Uskonnolliselle, turkkilaiselle Fatmalle ajatuskin on kauhistus.

” Hyvä on, kuuntele sitten tätä, tämä on ensyklopediani tärkein kohta, kuuntele. Minä otan miehenäsi synnin niskoilleni: sano, ettei Jumalaa ole olemassa….. Tajuatko Fatma, sinun Jumalaasi ei ole olemassa. Haluan välittömästi levittää tätä tietoa!”

Lukijalta ei salata mitään. Kirjailijan on mahdollista tuoda esiin henkilöhahmojensa ristiriitaiset poliittiset mielipiteet sekä henkilökohtaiset kokemukset ja muistot täysin kantaa ottamatta laskien jokaisen henkilöhahmonsa tasapuolisesti parrasvaloihin.

” Et sitten suutu Fatma. Oletetaan, että Jumalaa ei ole, niinhän ei voi todistaa kokeellisesti, ja siinä tapauksessa kaikki uskonnot, jotka pohjautuvat Jumalan olemassaoloon, ovat tyhjänpäiväistä runoilua. Silloin ei tietenkään ole liioin paratiisia eikä helvettiä, ei myöskään ole kuolemanjälkeistä elämää….”

Kuolema avautuu hänelle olemattomuuden tilana, josta hän puhuu vaimolleen Fatmalle:
”Jos kuoleman jälkeen ei ole elämää, kuolevien elämä katoaa kuoleman myötä niin ettei siitä jää mitään jäljelle….. En puhu kuolleen ruumiista: missä ovat hänen tietoisuutensa, tunteena ja järkensä? Niitä ei ole missään, eikö niin Fatma, ne ovat sielä mitä ei ole, ne on haudattu siihen mitä kutsun Olemattomuudeksi: kukaan ei voi nähdä niitä eivätkä ne näyttäydy kenellekään.”
Fatman puoliso on eräänlainen saamaton haaveilija, jonka saavutukset ovat vallankumouksellisia ajatuksia Jumalasta, synnistä ja kuolemasta. Hän elää vapaana ajatuksineen ja saa palvelijansa kanssa kaksi lasta. Tätä uskonnollinen Fatma ei hyväksy. Mustasukkaisena hän kerran vihoissaa pahoinpitelee pojat. Toisesta tulee rampa ja toisesta hänen kääpiö palvelijansa, jonka hän epäilee kertovan tästä väkivaltaisesta lapsuuden kokemuksesta muille. Fatma on koko ikänsä yksin seuranaan miehensä avioton lapsi, kääpiö Recep. Tämä on hänen elämänsä tragedia.
Romaanista voi löytää monia Pamukin myöhemmälle tuotannolle tunnusomaisia teemoja, kuten rakkaus, aika, muisti, historia ja identiteetti, joita kuvataan turkkilaisen elämän kuvauksina. Kirjassa sivutaan saavuttamatonta riipivää rakkautta, todellista ja toista minuutta, muistoja sekä turkkilaista identiteettiä.

Orhan Pamuk: Lumi, Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2004Alkuteos: Kar 2002  Suomennos: Tuula Kojo Sivuja: 534

Turkkilainen romaani
”Kaksitoista vuotta Saksassa poliittisena pakolaisena elänyt runoilija Ka palaa kotimaahansa Turkkiin, jossa sekularistinen valtio ja eri ryhmien poliittiset islamistit kilpailevat kansan suosiosta ja uskollisuudesta. Hän matkustaa maan koillisosaan lähelle Georgian ja Armenian rajaa, köyhään, pieneen Karsin kaupunkiin. Viralliseksi syykseen kaupunkiin saapumiselle Ka esittää olevansa kirjoittamassa lehteen artikkelia maan poliittisesta tilanteesta, Karsin lähestyvistä paikallisvaaleista ja kaupunkia riepovasta nuorten islamilaistyttöjen itsemurha-aallosta. Todellinen syy on kuitenkin henkilökohtainen: mies on kuullut nuoruudenrakastettunsa Ipekin eronneen, hän haluaa tavata naisen ja saada tämän vaimokseen.
Jo miehen ollessa matkalla Karsiin alkaa kova lumipyry, joka jatkuu useita päiviä ja tukkii tiet - kaupungista tulee suljettu tila, josta on mahdotonta päästä pois. Ka tapaa kauniin Ipekinsä, mutta kahdenkeskinen hetki teehuoneessa saa järkyttävän käänteen, kun pariskunta joutuu poliittisen murhan silminnäkijöiksi. Levottomuudet kaupungissa lisääntyvät ja kulminoituvat lopulta yllättävään kurdinationalisteja ja poliittisia islamisteja vastaan tehtyyn vallankaappaukseen. Kaupungin jo ennestään hauras tasapaino järkkyy, alkaa ulkonaliikkumiskieltojen, väkivaltaisten kuulustelujen ja turhien kuolemien aika, jota säestää lumen hiljaisuus.
Lumi on rohkea ja vahvasti kantaa ottava romaani. Se valaisee lukijaa murroksessa ja lännen ja idän ristipaineessa elävän nyky-Turkin tilanteesta ja kuvaa maan uskonnollisen ja poliittisen muutoksen aikaa. Pamuk taustoittaa tarinaa kertomalla maan historiasta, hän kertoo kommunismin vaikutuksista ja heimoylpeyden lisääntymisestä, etnisestä jaottelusta, sekä nationalismin ja toisaalta poliittisen islamin noususta. Hän ei kaunistele kertomaansa, ja teos herättää miettimään millaista olisi elämä levottomuuksien värittämässä maassa, jossa tiedustelupalvelu kuuntelee ihmisten puhelimia, poliittisesti vaaralliseksi katsottujen ihmisten majapaikat on varustettu poliisin mikrofoneilla, julkisilla paikoilla ihmisiä tarkkailevat sekä siviilipukuiset poliisit että kiihkouskovaiset, ja uhka ja pelko yhteenotoista on koko ajan olemassa. Millaista on elää naisena yhteiskunnassa, jossa nuoria tyttöjä vielä nykypäivänäkin naitetaan vanhoille miehille joita he eivät halua. Lumi sisältää ajatuksia herättäviä kysymyksiä Jumalan ja ihmisen olemassaolosta, se ei pelkää kritisoida uskontoa, ja kuvaa toisaalta kauniisti ja ymmärtävästi niitä ihmisiä, jotka ateistivuosiensa jälkeen palaavat islamin syliin.”
Ote P.S: Rakastan kirjoja bloggista marraskuu 1913
”Romaanina Lumi on moniulotteinen. Se on kertomus Ka'sta, hänen työstään ja etenkin rakkaudestaan, mutta yhtä lailla se on kuvaus Turkin historiasta ja nykyajasta: miten turkkilainen kulttuuri on kukoistanut, miten se on saanut vaikutteita niin idästä kuin lännestäkin ja kuinka nuo vaikutteet luovat paineita. Paineet näkyvät paitsi Saksassa eläneen turkkilaisen Ka'n persoonassa, myös esimerkiksi atatürkilaisten ja islamistien välisissä ristiriidoissa ja yhteydenotoissa sekä naisten asemassa ja ajattelun vapaudessa. Mellakoihin ei tarvita aina edes suurta poliittista tietoisuutta, köyhyys ja työttömyys luovat otollisen maaperän populismille samalla tavalla kuin missä tahansa muuallakin. Pamukin Lumessa väkivalta leimahtaa, mutta kiivauden rinnalla on paljon pohdiskelevuutta.
Lumi on moniulotteinen paitsi teemansa, myös rakenteensa ja kertojanäkökulmansa osalta Kaiken kokijana on Ka, mutta kaikki kerrotaan minäkertojan sanoin. Minäkertoja myös ennakoi tulevaa niin, että lukija aavistaa osan siitä, mitä tuleman pitää. Kuka minä on ja miksi hän kertoo Kan tarinaa? Sekin selviää aikanaan. Suoran, kirjan nykyhetkeen sijoittuvan kerronnan rinnalla kulkee myös fiktiivisiä kirjallisia lainauksia, sanomalehtitekstejä sekä pamflettimaisia kirjoituksia, jotka ilmentävät sitä, mitä niin Ka'n elämässä kuin Karsin kaupungissa on meneillään: Kuka täällä sitten edustaa jumalaa? Pamuk nivoo kaiken yhteen hienoksi ja temmoltaan verkkaiseksi romaaniksi, jonka lukeminen ottaa aikansa, mutta pitää otteessaan alusta loppuun saakka.”
Ote Lumiomena bloggista

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen. Tammi, Keltainen kirjasto 2019. Alkuperäisteps The Red-haired Woman.  Suomentanut Tuula Kojo
Luin aamulla 2.1.2020  Helsingin Sanomien artikkelia Petri Tammisen ja Antti Röngän kirjasta Silloin tällöin onnellinen 2019. Se kertoo isän ja pojan välisestä vaikeasta suhteesta, jossa ei sentään murhata toisiaan kuten Sofokleen Oidipuksessa ja Firdawsin Kuninkaitten kirjassa. Nämä kaksi maailmanhistorian teosta ovat toimineet  Orhan Pamukin teoksen Punatukkainen nainen punaisena lankana.
Orhan Pamuk on mestarillinen kertoja.  Alussa lukija tuskastuu lukiessaan 17 vuotta vanhan Cemin ja kaivonkaivajan mestarin Mehmetin loputtomasta yrityksestä kaivaa kaivoa paahtavassa helteessä Istanbulin laitaman kylässä 1980-luvulla.. Mehmet etsii vettä, Cem isää. Hän kunnioittaa ja ihailee vanhaa Mehmettiä enemmän kuin omaa isäänsä, vasemmistolaista apteekkaria  Akinia, joka vain jätti hänet ja Cemin äidin.
teini-ikäisenä ollessaan oppipoikana kaivomestari Mehmetin luona hän ihastuu punatukkaiseen naiseen, Gyleihaniin,  joka oli vasemmistolaisen teatteriseurueen näyttelijä. Heillä on yhden yön kestävä seksuaalisuhde. Sitten teatteriseurue jatkaa matkaansa. Cem ei tiedä, että punatukkaisella naisella on ollut suhde myös hänen isänsä kanssa. Suhteesta syntyy poika Enver, joka vasta aikuisena DNA-tutkimusten varmistamana kohtaa isänsä.
Cemin ja mestari Mehmetin ystävyys päättyy tragediaan. Mehmet jää kaivon pohjalle kun ämpäri putoaa hänen päälleen. Cem luulee tappaneensa vahingossa vanhan Mehmetin. Hän pakenee ja jättää Mehmetin kaivon pohjalle.
Cem palaa kotiinsa ja toteuttaa urasuunnitelmansa. Hänestä tulee kaivosinsinööri, joka nai serkkunsa Aysen. He ovat lapsettomia mutta onnellisia. Cemia vaivaa hänen tekonsa Mehmetin kohtalo. Hän saa tukea ajattelulleen Sofokleen  Kuningas Oidipuksesta ja  Firdowsin Kuninkaitten kirjan tarinasta Rustam ja Sohrab..
Kuningas Oidipus on Sofokleen kirjoittama antiikin kreikkalainen tragedia, joka kertoo Oidipuksen traagisesta kohtalosta: siitä, että tämä ymmärtää tietämättään surmanneensa isänsä ja naineensa oman äitinsä.
Šahname eli Kuninkaiden kirja on persialaisen runoilijan Hakīm Abu'l-Qāsim Firdawsī Tūsīn eli Ferdowsin (940/41–1020) eeppinen runoelma ja persiankielisten kansojen kansalliseepos. Sen eräässä tarinassa kerrotaan  Rustamista, joka tappaa poikansa Sohrabin.
 Eräiden lähteiden mukaan Ferdowsilta kului Shâhnâméhin kirjoittamiseen 35 vuotta. Teos käsittää 62 tarinaa, 990 lukua ja lähes 60 000 säettä, ja se on eräs persiankielisen kirjallisuuden kuten myös maailmankirjallisuuden Masnavi (Mathnawihuomattavimmista teoksista. Professori Jaakko Hämeen-Anttila on kääntänyt teoksen suomen kielelle (Otava 2016)..
Jalāl ad-Dīn Muhammad Rūmīn (1207-1273)  teos Masnavi (Mathnawi) oli myös heidän tutkimiensa teosten joukossa.. Hänen elämästään kertoo muun muassa Elif Shafakin kirja  Rakkauden aikakirja (2011.Gummerus).
Cem ja hänen puolisonsa Ayse perustavat yhdessä oman yrityksen Sohrabin. Se menestyy hyvin- Cenistä ja Aysasta tulee varakkaita. He matkustelevat paljon ja etsivät vanhoja kuvitettuja Kuningas Oidipuksen ja Rustamin ja Sohrabin tarinoiden vanhoja käsikirjoituksia ja maalauksia.. He kulkevat museosta toiseen, itään ja länteen- Taidemuseoista löytyy runsaasti käsikirjoituksia. Topkapin kirjaston johtaja Fikriye-rouva johdattaa heidät Shaahi Ismael I  aarteen vanhan Kuninkaitten kirjan koristeellisen kappaleeseen.
Tretjakovin taidegalleriasta Moskovasta he löytävät Ilja Repinin taulun Iivana Julma ja hänen poikansa. Kiinnostus aiheeseen syvenee. Useiden kulttuureiden taiteesta ja kirjallisuudesta löytyy teoksia samasta isä – poika teemasta. Sitä voidaan tarkastella ei vain yksilöllisellä tasolla vaan myös julkisella tasolla. Silloin isää edustaa valtio ja poikaa sen kansalaiset. Media on täynnä esimerkkejä valtion hylkäämistä kansalaisista. Maanpakolaisuus, köyhyys, poliittiset ääriryhmittymät, vangit, orvot, työttömät….. Yksilötasolla kohtaamme yhteiskunnallisen häpeän ja syyllisyyden.
Cemin ja Aysen tarina kuitenkin jatkuu. Cem palaa Istanbulin laitamille paikalle, jossa hän oli oppipoikana mestari Mehmetin hoivissa. Oppaanaan hänellä on hänen oma poikansa Enver. Cem saa tietää, että mestari Mehmet ei kuollutkaan vaan eli arvostettuna vanhuksena elämänsä loppuun asti. Enver oli hänen hyvä ystävänsä, jolle Mehmet kertoo myös tarinoita Cemistä nuorukaisena.
Enver on vihainen ja katkera isälleen. Riita päättyy Cemin surmaan. Hänen poikansa joutuu vankilaan, jossa hän päättää kirjoitaa romaanin isästään. Sen kirjan me luemme nyt.
Orhan Pamuk on Nobelin saanut turkkilainen kirjailija, jonka kirjat pujahtavat esiin Istanbulin eri kaupunginosista. Hän käsittelee aikaa ja muuttumista tässä miljoonakaupungissa sen asukkaiden kertomusten avulla. Ne ovat huimia tarinoita menneisyydestä ja nykyisyydestä kuten kirjat Nimeni on punainen ja Lumi. Punatukkaisen naisen kasvuympäristö on kosmopoliittinen ja leviää globaaliksi kertomukseksi. Lukija ei aina ole yhtä viisas ja lukenut  kuin kirja. Mutta kirja antaa mahdollisuuksia  tehdä löytöretkiä ihmiskunnan suuriin aarteisiin.
Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni, Kafamda Bir Tuhaflık (2014), suom. Tuula Kojo, Tammi 2017, 763 s.
On mielenkiintoista kulkea  katukauppias Mevlut Karatasin jalanjäljissä pitkin Istanbulin historiaa. Turisti jää tavallisesti ulkomailla myös kadulle. Hän ei pääse edes kurkistamaan Mevlutin tavoin slummeissa asuvien perheiden kotiin keskelle erilaisia kulttuurisidonnaisia kokoontumisia. Mevlut elää laitakaupungin rikasta ja mieleen syöpyvää kulttuuria. Hänelle Istanbulin kadut ovat itse elämä, jossa hänen mielensä seikkailee ja ratkoo monikerroksisia ongelmia. Perheiden kulttuuriset traditiot, juhlat, häät, avioituminen, morsiamen lahjarahat, sukupuoliroolit, työnjako, lahjonta, vallankäyttö, sosiaaliset verkostot ja uskonnolliset, poliittiset ja taloudelliset hierarkiat avautuvat kirjaa lukiessa.
Mevlutin suvun sosiaalinen verkko
Mevlut, hänen perheensä, sukunsa ja heidän elämäntarinansa ovat kirjan keskeinen elävä, punainen lanka. Suvun eri jäsenet kertovat omasta elämästään ja suhteestaan Mevlutiin. Heitä on paljon, sedät, tädit, serkut, oma isä ja miesten vaimot.  Heidän tarinaansa voi seurata kertomus kerrallaan. Suku antaa Mevlutille perinteisen identiteetin. Suvun merkitys Mevlutin elämässä on tärkeä.
Jotta lukija ei eksyisi kirjan alussa on jugurtti- ja bozakauppiasveljesten Hasan Aktasin  ja Mustafa Karatasin sukupuut. Veljekset tulivat Istanbuliin Konyam Beysehirin piirikunnan pienestä ja köyhästä Cennetpinarin kylästä suurin toivein ansaitsemaan perheelleen parempaa elantoa. Hasanin ja Mustafan vaimot olivat siskoksia. Hasanin perhe, vaimo Safiye ja heidän poikansa Korkut ja Suleyman,  seurasivat häntä Istanbuliin. Mustafa tuli yksin, mutta sitten hänen 12 vuotta vanha poikansa Mevlut tuli isänsä avuksi Istanbuliin. Heidän kotikylässään eleli myös Kyrmyniska Abdurrahman efendi, jolla oli kolme kaunista ja rakasta tytärtä. Kaikki kolme serkusta Korkut, Suleyman ja Mevlut rakastuvat kauniiseen, nuorimpaan tyttäreen Samihaan. Korkut menee naimisiin vanhimman tyttären Vedihan kanssa. Heidän häissään Mevlut näkee ensimmäisen kerran kauniin Samihan, jonka ruskeat silmät lumoavat hänet.
Suleyman on myös iskenyt silmänsä Samihaan ja hän valehtelee Mevlutille sanoen että tyttö jonka Mevlut on sattumalta tavannut onkin Rayiha. Tästä käynnistyy koko elämänpituinen draama ja trauma.  Ollessaan armeijassa Mevlut aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Rayihalle kolmen vuoden ajan. Häntä auttaa tässä hänen parhain ystävänsä, kurdi ja alevi Ferhat. Alevit ovat islamin liepeille sijoittuva vapaamielinen ryhmä, joka palvelee profeetta Muhammedin vävyä Alia. Alevit eivät rukoile moskeijoissa toisin kuin Turkin islamilainen sunni-enemmistö, eikä alkoholi ole heille syntiä. Turkin 75-miljoonaisesta väestöstä arviolta 15–20 miljoonaa on aleveja, joihin kuuluu sekä turkkilaisia että kurdeja. Turkin kurdien määräksi arvioidaan eri lähteissä 12–19 miljoonaa. Mevlutin suku ei hyväksy Ferhatin ja Mevlutin ystävyyttä.
 Mevlut saa Ferhatilta lahjaksi jopa rakkauskirjeiden kirjoittamisen oppaita. Mavlut on köyhä ja hänellä ei ole mitään mahdollisuutta pyytää Kyrmyniska Abdurrahman efendin tytärtä. Rayiha suostuu karkaamaan hänen kanssaan vihille. He solmivat avioliiton ja aloittavat yhteisen onnellisen elämän. joka päättyy Rayihan kuolemaan.
Tällä välin Samiha on karannut Ferhatin kanssa ja mennyt naimisiin  ja eronnut. Hän asuu Hasanin ja tämän pojan Korkutin luona, joka on naimisissa Samihan vanhimman sisaren Vedihan luona. Suleyman asuu myös vanhempiensa ja veljensä perheen kanssa. Hän on edelleen palavasti kiinnostunut Samihasta mutta tämä torjuu hänet.
Kenelle Mevlut kirjoitti nuorena kiihkeät rakkauskirjeensä. Se on edelleen mysteeri, joka hiersi ajoittain myös Rayihan ja Mevlutin avioliittoa. Jossain vaiheessa myös Samiha epäili sitä, olivatko kirjeet kumminkaan kirjoitettu hänelle vaikka hän meni Mevlutille vaimoksi Ferhatin kuoleman jälkeen. Mevlut toistaa kuitenkin mielessään ”olen rakastunut tässä maailmassa kaikkein eniten Rayihaa”.
”Kummallinen mieleni” on sukutarina, jossa ihmisen koko elämä kietoutuu vahvan suvun ympärille. Suku auttaa jäseniään ja järjestelee jäsentensä kaikkia asioita toimeentulosta ihmisten välisiin suhteisiin, avioliittoihin, toimeentuloon ja asumiseen. Jäsenet ovat välillä riidoissa jopa vuosia mutta sopivat taas.
Mevlutin julkinen sosiaalinen verkosto
Tärkein sosiaalisen kohoamisen väylä on koulutus. Mustafa haaveili, että hänen pojastaan Mevlutista tulisi suvun ensimmäinen yliopiston suorittanut nuori, mutta toisin kävi. Mustafa pääsi keskikouluun ja suoritti sen vaivoin ollessaan työssä isänsä apuna koko ajan. Vasta serkusten joillekin lapsille onnistuu tämä haave. He suorittavat yliopistollisen loppututkinnon kuten Mevlutin vanhin tytär Fatma.
Mevlut saa toimeentulonsa yugurtin ja bozan katukauppiaana, jäätelön myyjänä, kahvilan pitäjänä, tontin ja talon omistajana ja myyjänä, sähkömittarien tarkastajina. Vasta kadulla Mevlut kokee olevansa vapaa. Hän tietää kokemuksesta milloin ja miten pitää lahjoa vastapuoli. Hän hallitsee kohteliaan keskustelun eikä koskaan suututa vastapuolta. Välillä kuvaukset kaupankäynnistä ovat niin herkullisia että lukijan mielessä syntyy kaikkien aistien välittämiä kuvia antoisista tapahtumista, joiden kirjaajana Orhan Pamuk on todellinen, hienovarainen mestari.
Perheen ja suvun kuvaukset ovat kirjan tarinoiden ensimmäinen taso. Toinen on muuttuvan kaupungin Istanbulin ja sen muutosten kuvauksen taso. Kun Mevlut 12 vuotta vanhana vuonna 1969 saapui Istanbuliin. kaupungissa oli noin kolme miljoonaa asukasta.  Kirjan lopussa vuonna 2012 Istanbulissa asui yli 30 miljoonaa. Maassamuutto oli ollut valtavaa. Myös kaikki vanha, jota Mevlut kaipaa, on muuttunut ja hävinnyt. Slummien asukit ovat muuttaneet tornitaloihin. Kaikkien käteen on ilmestynyt kännykkä. Katukauppiaita tuskin enää näkee. Tilalla ovat marketit ja muut ostoskeskukset. Poliittiset ryhmät näkyvät katukuvassa ja mielenosoituksissa. Sukujen jäsenet ovat joutuneet erilleen. Sukujen yhteisöllisyys on muuttunut  ja yksinäistyminen  käynnistynyt.
Moni kirjailija on kuvannut elävästi kaupunkia kuten Paul Auster New Yorkia, Dominique Lapierre Ilon kaupunkia (Kalkutta), Oscar Lewis Sanchesin lapsia (Meksikko City) ja mikseipä myös Kjell West Helsinkiä.  Orhan Pamuk tekee kuvauksensa Istanbulin slummeissa asuvista ihmisistä rakastaen ja lämpimästi. Kuvat ovat todellisia ja eläviä. Ne avaavat slummien värikästä kulttuuria sattuvasti. Lukija myötäelää ihmisten  jokapäiväistä elämää empaattisesti. Ei tarvitse matkustaa Istanbuliin. Tämä kirja ja sen lukeminen riittää ensimmäiseksi matkaksi ja johdannoksi.  
Emine Sevgi Özdamar
Emine Sevgi Özdamar. Elämä on karavaaniseralji, siinä on kaksi ovea toisesta tulin sisään ja toisesta menin ulos. 1999 Gummerus
Pitkänäperjantaina 2016 sain seurakseni pienen tytön, joka puhui taukoamatta kertoen tarinoita turkkilaisesta kulttuurista ja sen eräästä nipin napin toimeentulevasta perheestä, sen perheenjäsenistä ja heidän elinympäristöstään. Oli mahtavaa tutustua heihin tämän oliivisilmäisen pikkutytön puhetulvan avulla, josta ei aina tiennyt mikä oli tarinan alku ja mikä loppu. Ällistyttävää oli, että vaikka tyttönen kuvaa elämäänsä lapsuudesta nuoruuteen, hänen puhetulvansa ei juuri muutu. Se on yhtä rönsyilevää niin lapsena kuin nuorena aikuisenakin.
Löysin kirjan Nihtisillan kierrätyskeskuksesta, josta olen aikaisemminkin löytänyt kirja-aarteita.
 
Kirjan nimi on:Emine Sevgi Özdamar. Elämä on karavaaniseralji, siinä on kaksi ovea toisesta tulin sisään ja toisesta menin ulos.

Emine Sevgi Özdamar (s.1946)on kahden kulttuurin kasvatti turkkilais-saksalaisena kirjailijana, joka asuu Saksassa ja kirjoittaa saksaksi. Hän on kirjoittanut kymmenkunta teosta, niiden joukossa novelleja, näytelmiä ja romaaneja. Romaanissaan Elämä on karavaaniseralji hän kuvaa vilkkaan tyttölapsen silmin ja tuntein tämän varttumista nuoreksi naiseksi, joka lähtee siirtolaisena Saksaan. Varttuminen tapahtuu turkkilaisessa perheessä, joka asuu Malatyassa, Istanbulissa, Bursassa, Ankarassa ja taas Istanbulissa. Kieli on helskyvää, mielikuvia herättävää ja vauhdikasta. Ääneen luettaessa kaikki ympäristöt ja tunteet heräävät eloon. Lukija tutustuu isä Mustafaan, äiti Fatmaan, veli Aliin,sisar Mustaan Ruusuun, veli Orhaan, äidinäitiin, isänisään ja mielettömään määrään naapureita ja kuolleita, jotka toistuvat aika ajoin kertomuksessa kun pikkutyttö ja isoäiti rukoilevat. Ympäristöt heräävät eloon kuin impressionistiset maalaukset, joissa on katuja ja talojen sisätiloja eri kaupungeissa.

Jotkut kohdat tarinoiden kuvista ovat huikaisevia. Perheessä ei ole radiota eikä TV:tä. Niiden sijaan ihmiset kertovat värikkäitä, usein surrealistisia myyttejä ja satuja ihmistenvälisistä suhteista ja seksuaalisuudesta. Turkin paikallinen voimakas kulttuuri, mielenkiintoiset elämäntavat, päivittäistä elämää ohjaavat. uskonnolliset normit ja vuosisatojen historia avautuvat henkilöhistorioiden ja kerrottujen myyttien avulla. Eminen kirja on aarre. Tuntuu kuin olisi avannut Pandoran lippaan ja esiin vyöryy koko elämä. Kirjan tarina päättyy sen kertojan 17 vuotta vanhaksi varttuneen nuoren naisen matkaan junalla töihin Saksaan.

Välillä tarinan seuraaminen on liiankin haastavaa. Olisi toivonut, että kerrotut tarinat, myytit ja sadut olisi kursivoitu ja arabiankieliset rukoukset, runot ja laulut olisi käännetty. Harva lukija tuntee koraanin niin hyvin, että tietäisi mitä mikäkin teksti opettaa. Lukeminen piti tehdä lyhkäisissä pätkissä. Mutta se onnistui. Ja käteen jäi pysyvä kiinnostus Emine Sevgi Özdamerin tuotantoon. Tähän kirjaan on olemassa jatko-osat, mutta niitä ei ole käännetty suomeksi. Harmi! Olisi mukavaa tavata Emine Sevgi Özdamar uudestaan.
.
Elik Shafak
Elif Şafak (s. 25. lokakuuta 1971 Strasbourg, Ranska[1]) on turkkilainen kirjailija. Hänen teoksiaan on käännetty yli 40 kielelle. Şafak syntyi Ranskassa, vietti nuoruutensa Espanjassa, mutta muutti myöhemmällä iällään Turkkiin. Şafak on myös tutkija ja hänellä on maisterintutkinto sukupuolentutkimuksesta ja filosofian tohtorin tutkinto pääaineenaan 'Contemporary Western Political Thought' ja sivuaineenaan 'Middle Eastern Studies'. Şafakilla on apulaisprofessorin virka Arizonan yliopistossa Near Eastern Studies -laitoksella. Social Scientists Institute palkitsi Şafakin lopputyön "The Deconstruction of Femininity Along the Cyclical Understanding of Heterodox Dervishes in Islam". Työ käsittelee islamia, naisia ja mystiikkaa.
Şafakin esikoiskirja Kem Gözlere Anadolu julkaistiin 1994. Hänen romaaninsa Pinhan (The Sufi) voitti Turkissa Mevlana-palkinnon vuonna 1998. Romaani Şehrin Aynaları (Mirrors of the City) saavutti laajan lukijakunnan ja toi hänelle "Union of Turkish Writers" -palkinnon vuonna 2000. Şafak voitti kaikki merkittävät kirjallisuuspalkinnot Turkissa alle 30-vuotiaana.
Şafakin romaani The Bastard of Istanbul, toi hänelle Turkissa syytteen "turkkilaisuuden loukkaamisesta" vuonna 2006, sillä romaani käsitteli Armenian kansanmurhaa. Tuomiota ei kuitenkaan pantu käytäntöön näyttöjen puutteen vuoksi.
Şafakin teos 10 Minutes 38 Seconds in This Strange World oli Booker-palkintoehdokkaana 2019.[2]
Şafak asuu puolet vuodesta Yhdysvalloissa ja kirjoittaa useisiin lehtiin niin siellä kuin Euroopassakin. Vuonna 2005 Şafak avioitui turkkilaisen journalistin Eyüp Canin kanssa.

Elif Shafak, Valkoinen elefantti 2016. Gummerus
Elif Shafakin kirja Valkoinen elefantti (The Architect’s Apprentice) on kertomuksia tulvillaan kuten Sheherazaden Tuhat ja yksi yötä. Kirja kuvaa sulttaanien valkoisen elefantinhoitajan Jahanin elämää sulttaanien kaupungissa Istanbulissa ja Jahanin oppiaikaa hovin arkkitehdin Sinanin oppipoikana. Kertomukset ovat mielenkiintoisia ja niillä on historialliset vastineensa. Kirjaa lukiessa tulivat mieleen myös Orhan Pamukin kirja Nimeni on punainen ja Mika Waltarin Mikael Hakim. jotka kuvaavat samaa aikakautta Istanbulin sulttaanien sotaisessa historiassa, jolloin taiteen ja rakentamisen taito elivät kulta-aikaansa.
Valkoinen elefantti Chota vie ajatukset Intiaan ja sinne Elif Shafak myös kuljettaa kirjan päähenkilön Jahanin auttamaan Taj Mahalin rakentamista. Kirja englanninkielinen nimi Arkkitehdin oppipoika taas todella vie meidät vaatimattoman, mutta loistavan hoviarkkitehti Sinanin verstaaseen ja hänen rakentamiensa moskeijoiden, palatsien, madrassien, majatalojen ja observatorion partaille. Sinanin neljällä, arkkitehdin itsensä valitsemalla oppipojalla on omat jännittävät ja henkeäsalpaavat tarinansa.  Oppipoikien rinnalla rakennuksia pakertavat tuhannet osaavat ammattilaiset ja heidän mestarinsa.
Kirjan tärkeä teema on elefantin ja sen hoitajan Jahanin elinikäinen, uskollinen ystävyys ja ihmisen yksinäisyys. Jahanilla on platoninen rakastettu, prinsessa Mihrimahin, joka on Jahanin rakkauden kohde koko hänen pitkän elämänsä ajan. Kirjan naiskuva on maskuliininen. Nainen on orja, jalkavaimo, palvelija, prostituutti, noita ja saavuttamaton rakkauden kohde sulttaanin hovissa. Poikkeuksen tekee Sinanin oppipoika Yosuf, joka onkin nainen: peloton, taitava Sancha. Sinanin oppipojat ovat yksinäisiä. He ovat Sinanin perheen suojeluksessa. Yksi heistä Davud pettää mestarinsa ja myös toverinsa etenkin Jahanin, josta piti tulla Sinanin testamentin mukaan uusi hovin pääarkkitehti, mutta paikan otti haltuunsa petollinen Davud ja Sinan elämän raslas pakomatka Intiaan alkoi.
Elif Shafakin kirja Valkoinen elefantti on helppolukuinen ja historiallista toimintaa täynnä. Hänen aikaisemmat suomeksi käännetyt kirjansa Kirottu Istanbul, Rakkauden aikakirja ja Kunnia avaavat kuitenkin Välimeren ja islamin kulttuuria syvemmältä ja merkittävimmin kuin Valkoinen elefantti.

Elif Shafak. Rakkauden aikakirja 2010.

Oli iloinen yllätys törmätä Elif Shafakin kirjaan Rakkauden aikakirja, joka ilmestyi suomeksi jo 2010. Kirja auttaa ymmärtämään islamilaista kulttuuria keskiajalla. Elif Shafakin kirjassa on kaksi kertomusta ja aikaa lomittain. Toisaalta eletään 1200-lukua Turkin Konyassa ja toisaalta vuoden 2008 aikaa Yhdysvalloissa ja eri puolilla maailmaa.

1200- luvulla elänyt mystikko, filosofi ja runoilija Rumi on erittäin tunnettu myös länsimaissa. Jalāl ad-Dīn Muhammad Rūmī (pers. جلال‌الدین محمد رومی 1207–1273) oli persialainen runoilija, islamilainen teologi, lainoppinut ja suufimystikko. Hänet tunnetaan ulkomaisissa yhteyksissä usein lyhyesti nimellä ”Rumi”. Toinen hänestä usein käytetty nimitys on Mawlana tai Mevlana (pers. مولانا, ”mestarimme”).

Tarina kietoutuu kirjailija ja dervissi Aziz Zaharan kirjoittamaan kirjaan Suloinen rienaus, jota kustannustoimittaja Ella Rubinstein lukee ja arvioi. Kirja kertoo Rumin ja dervissi Shams i-Tabrizin ystävyydestä ja heidän molempien henkisestä kasvusta ja samanaikaisesti Ellan ja Azizin ystävyydestä ja rakkaudesta.

Rumin tuotanto on nimetty yhdeksi maailman kulttuuriperintökohteeksi eikä sille oikein ole vertailukohtaa. Hänen valtavan tuotantonsa kymmenettuhannet runot ovat ylitsevuotavan rakkaudellisia ja samalla jotenkin suorasukaisia. Rumista tuli runoilija vasta sen jälkeen kun hän oli tavannut Shams i-Tabrizin ja Shams oli salaperäisesti murhattu. Shams opetti pyörivien dervissien tanssin, jossa tanssijat kohtaavat Jumalan.

Ellan henkinen kasvu käynnistyy hänen tavatessaan Aziz Zaharan ja hän oppii ymmärtämään itseään ja tunteitaan. Rakkauden aikakirja herättää myös paljon kysymyksiä:

- Millainen oli Rumin suhde vaimoihinsa ja naispuolisiin oppilaisiinsa?
- Miksi Shams ei kyennyt naissuhteisiin? Oliko hän homo?
- Shams opetti rakkauden 40 sääntöä. Koskivatko ne vain miehiä ja heidän miessuhteitaan?

Kirja antaa erilaisia vastauksia, mutta ne eivät ole yksiselitteisiä. Ellan ja Azizin suhde on tosi romanttinen ja imelä. Rumin ja Shamsin suhde oli kielletty ja kadehdittu. Molemmat parit elivät toistensa energiasta ja voimasta. Rakkauden 40 sääntöä sisältää paljon viisautta ja pohdittavaa. Sääntöjen noudattaminen on vaativaa ja haastavaa. Rakkaus on jotain aivan muuta kuin seksiä! Se on Jumalassa elämistä.
Vaikea juttu. Meidän kulttuurissamme Jumalasuhde on yksityinen ja hyvin harva uskaltaa siitä edes keskustella. Moni ei halua edes ajatella moista materiaalisessa kulttuurissamme. Ehkä Elif Shafakin kirja Rakkauden aikakirja pakottaa lukijan pohtimaan elämäänsä ja tunteitaan aivan uusista näkökulmista.

Elif Shafak. Kunnia

Elif Shafak on taitava tarinan kertoja. Nyt olen juuri lukenut Elif Shafakin romaanin Kunnia (2013). Se kertoo turkkilaiskurdilaisen perheen kulttuurista, tavoista ja uskomuksista Luin kirjan yhtä soittoa ja sen avulla avautuivat islamin kulttuurien kunnian ja häpeän mysteerit. Tavat ovat ikivanhat ja kattavat useita islamin kulttuureita. Useissa näissä maissa ei vieläkään rangaista henkilöä, joka joutuu puhdistamaan perheensä häpeän verellä. Tapa ei ole muuttunut vaikka maailma ympärillä muuttuu koko ajan. Vanhat arvot ja uskomukset ovat sitkeitä ja pitkäikäisiä.
Perheen kunniaa koskeva kertomus kattaa Nezen ja Berzon kolme kurdisukupolvea. Läsnä ovat kummankin isovanhemmat ja pariskunnan lapset. Luemme heidän kaikkien tarinat. Kertojina ovat Pembe ja hänen puolisonsa Adem ja heidän lapsensa Iskander, Esma ja Yunus.
Neze ja Berzo asuivat Turkissa pienessä kurdikylässä lähellä Eufratjokea Syyrian rajaa. Neze, kurdiäiti synnytti puolisolleen Berzolle kaksoistytöt Jamilan, Kylliksi Kauniin ja Pemben, Vaaleanpunaisen Kohtalon. Äiti Neze oli onneton, sillä jokaisen kunnon vaimon olisi synnytettävä ainakin yksi poika, joka vastaisi vanhemmistaan kun nämä tulivat vanhoiksi. Nezellä ja Berzolla oli 9 tytärtä, niitä oli enemmän kuin kylliksi. Jokainen kurdiäiti toivoi aina poikaa. Neze yritti vielä kerran saada pojan, mutta kuoli synnytykseen samoin kuin tyttövauva. Perheen vanhin tytär hoiti nyt sisaruksiaan ja isäänsä. Perheen miehillä oli kunnia ja naisilla häpeä vallassaan. Naisten käytös ratkaisi oliko perheellä kunnia vai häpeää. Jos naisten käytös aiheutti perheelle häpeää, perheen miesten velvollisuus oli pestä tämä häpeä verellä pois. ja silloin kunnia palautuisi perheelle.
Adem rakastuu kauniisiin Jamilaan mutta joutuu avioitumaan Pemben kanssa. Jamila jää kotikyläänsä ja toimii kätilönä ja paikallisena parantajana koko ikänsä. Adem ei rakasta Pembeä vaan Jamilaa, joka joutuu uhrautumaan perheen kunnian tähden. Kylässä Adem tiukkaa Jamilalta onko hän vielä neitsyt johon Jamila vastaa, että hän on sellainen mihin Adem uskoo. Kylän vanhimmat kehoittavat Ademia ottamaan Pemben vaimokseen. Pembe ja Adem muuttavat paremman elämän toivossa Lontooseen, jossa heidän kolme lastaan varttuvat. Perhe on nyt kahden tavoiltaan vastakkaisen kulttuurin muokattavana. Yhteentörmäyksiä syntyy tavan takaa.
Adem on uhkapeluri ja naisiin menevä. Hän on harvoin kotona ja Pembe vastaa yksinään perheestä. Pembe käy töissä eräässä kampaamossa. Ollessaan eräässä leipomossa ostamassa leivoksia hän törmää kokki Eliakseen, johon hän rakastuu. He tapaavat toisiaan salaa, mutta perheen molemmat pojat Yunus ja Iskander saavat tietoonsa salaisen suhteen. Perheen miesten velvollisuus olisi pestä Pembe äidin tuoma häpeä puhtaaksi verellä. Isä Adem ei siihen pysty, eikä myöskään Yunus, tehtävä jää Iskanderille, joka itse taistelee raskaana olevan englantilaistytön Katien kanssa siitä, mitä tehdä omassa tilanteessaan. Iskander seuraa ostoksilta kotiin palaavaa äitiään, joka on äitinsä kaksoissisar Jamila ja puukottaa vihoissaan hänet.
Iskander tuomitaan 17 vuodeksi vankilaan, jossa hän kasvaa mieheksi. Hän palaa kotiinsa, jossa paljastuu, että äiti onkin jäänyt eloon. Äiti on matkustanut takaisin kotikyläänsä Turkkiin. Hän asuu sisarensa mökissä lopun elämäänsä ja antaa anteeksi Iskanderille tämän teon.

Takaisin etusivulle